Bolo rei ja muuta jouluista

Nyt talo alkaa olla joulukunnossa, sitä viimeistä silausta vaille, joka tulee jouluruokien tuoksusta. Tosin jouluruokien tuoksuja ei minun kämpässäni leiju. Minä vietän jouluni toisaalla. Saattaa olla, että jouluaattona syön pizzaa taviralaisessa italialaisravintolassa. Tai pastaa! Se ei tee minua murheelliseksi, sillä jos minulta puuttuvat kaikki muut jouluun ehdottomasti kuuluvat asiat, ei sitä tunnelmaa voi lavastaa pelkästään lanttu- tai porkkanalaatikon eikä kinkun tuoksuillakaan.

Ehkä nyt kysytte, mitkä elementit kuuluvat ehdottomasti minun jouluuni. Perhe tietysti, eli se joukko, joka on minulle läheinen ja tärkeä. Kaipaan myös havumetsien tuoksua ja sitä maagista valoa, joka heijastuu lumesta. Kaipaan jouluyön retkeä hautausmaalle, pysähtymistä ja muistoja, joita erinäisillä paasilla kynttilää kohmeisin sormin sytytettäessä tulvii mieleen ihmisistä, jotka kerran kuuluivat elämäämme. Kaipaan myös joitakin joululauluja, mutta niitä voin onneksi kuunnella YouTubesta! Olen tunnelmoinut muun muassa Jouluoratoriota kuunnellen jo monta kertaa. Se on joka kerta yhtä sykähdyttävä.

Täällä Portugalissa on jouluhössötys aivan yhtä kiihkeää kuin kotimaassakin. Televisio tulvii teennäisen oloisia jouluohjelmia. Ja mainoksia! Niin ärsyttäviä, että on pakko sulkea koko makkine välittömästi. Ostoskeskuksessa soivat joululaulut, jopa pihalla asti, ja hyllyt pursuavat erilaisia joulutavaroita. Ruokaa tarjotaan ostettavaksi sellaisia määriä, kuin olisi odotettavissa monen kuukauden mittainen elintarvikkeeton aika. Mukavaa television antia ovat olleet sellaiset lahjaideat, joita jokainen voi valmistaa pikkurahalla itse esimerkiksi kierrätysmateriaaleista. Lyhyissä ohjelmissa on esitelty lahjan valmistaminen alusta loppuun. Myös erilaisten kierrätysmateriaalien käyttämistä lahjojen paketoimiseen esiteltiin yhdessä ohjelmassa.

Portugalissa jouluaatto ei ole sellainen juhla kuin meillä, jossa kaikki suurin piirtein pysähtyy. Jouluaattoyönä syödään Bacalhauta, jonka pääraaka-aine on kuivattu turska. Ruoka on eräänlainen keiton ja padan välimuoto. Turskan lisäksi siihen saatetaan laittaa porkkanaa, kaalia, perunoita, tavallista- ja valkosipulia sekä kananmunia. Ruoka maustetaan neilikalla (gravinhos) ja kuminalla (cominhos). Valmiiseen ruokaan lorautetaan vähän etikkaa tai sitruunaa. Turskaa on liotettava pari päivää ennen ruoan valmistamiseen ryhtymistä, sillä kuivattu turska on hyvin suolaista.

On ihmisiä, jotka inhoavat Bacalhauta, ja toisia jotka rakastavat sitä. Minulla on siihen melko neutraali suhde. Ei se minusta mitään herkkua ole, onpahan vatsan täytettä. Rasittavaksi sen syömisen tekee portugalilainen kalankäsittely. Kalassa on aina kaikki ruodot mukana. Olin aivan järkyttynyt, kun ostin Continentin uskomattoman rikkaasta kalatiskistä ensimmäisen kerran lohta, josta aioin tehdä lohimedaljonkeja. Rouva Kalatiski otti käteensä mahtavankokoisen puukon ja pätkäisi kipakalla iskulla kokonaisesta lohesta palasen. Mukaana tulivat niin selkä- kuin muutkin ruodot.

Joulupäivä on täällä se varsinainen juhlapäivä. Silloin emännät kantavat pötyä pöytään minkä kerkiävät. Silloin kutsutaan ystävät ja sukulaiset syömään ja istutaan pöydässä herkuttelemassa pitemmän kaavan kautta.

"Keittiön" ovi on saanut perinnekankaan suojaamaan kylmältä ja "vahtikoiran", joka tukkii oven alustan ilmaraon.

Erilaisia leivonnaisia täällä on tarjolla mitä uskomattomampia. Donna Maria tarjosi minulle eilen "välipalaksi" soikeita batata- eli perunaleivoksia, Broas castelares. Leivos on silattu hunajalla. Uskomattoman hyvää! Perinteinen portugalilainen joululeivonnainen on joulupulla, Bolo rei, jossa on runsaasti kuivattuja ja/tai säilöttyjä hedelmiä. Sen virtuaalitarjoilun myötä toivotan teille, hyvät lukijani oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa!

Bolo rei on perinteinen portugalilainen joulupulla. 

Mikään ei ole niin tärkeää kuin jalkapallo

Urheilua harrastavien portugalilaisten sydämissä on jalkapallo ehdoton ykkönen. Sitä seurataan intohimoisesti sekä kotimaan sarjoissa että ulkomaisilla areenoilla. Toistaiseksi Portugalin paras saavutus kansainvälisissä turnauksissa on vuoden 2004 jalkapallon EM-kilpailuissa saavutettu hopeasija. Sen arvoa nosti aikanaan se, että ottelu pelattiin Faron ja Loulén välillä sijaitsevan Estádio Algarven nurmikentällä. Voin vain kuvitella millainen riemu stadionilla on silloin ollut portugalilaisyleisön kiittäessä omiaan mitalista.

Estádio Algarve rakennettiin vartavasten vuoden 2004 EM-turnausta varten. Turnauksen puuhamiehenä oli silloinen urheiluministeri, nykyään päivän puheenaiheena kuuluisuuten pompsahtanut José Sócrates, josta lisää vähän myöhemmin.

Jos Suomessa ei luoteta omien arkkitehtien osaamiseen, niin ei siihen luoteta Portugalissakaan. Stadionia suunnittelemaan kutsuttiin yhdysvaltalainen arkkitehtitoimisto Populous. Populousin arkkitehdit pitivät stadionia suunnitellessaan mielessään Portugalin maineen merenkulkumaana ja onnistuivat erinomaisesti merellisen vaikutelman luomisessa. Tulos on kieltämättä vaikuttava.

Estádionin rakentaminen oli herättänyt kansan parissa melkoista polemiikkia, sillä rakentamiseen upposi "pitkä penni" köyhän maan rahoista. Ärtymystä herättää vieläkin se, että EM-kisojen jälkeen stadionilla on kuulemma ollut hyvin vähän käyttöä.

Carla Trafaria on Portugalin tv-uutisten pääkuuluttaja. 

Tänään etusivulla oli Marco Silva, jalkapallovalmentaja. 

Portugalilaiset tv-uutislähetykset ovat totisia ja pitkiä, ja etenkin jalkapallolla on niissä iso sija. Sama uutistoimittaja lukee kaikki uutiset, niin sään, talousuutiset, lehtikatsaukset kuin urheilu-uutisetkin. Vain kirjeenvaihtajilla eri puolilta maailmaa on omat osuutensa, ja aamuisen liikennetilanteen pääväylillä kertoo liikenteen tarkkailupisteen edustaja.

Tällä hetkellä Portugalissa on kaksi kuumaa puheenaihetta. Toinen on valtionjohtoisen lentoyhtion, TAP:in yksityistämishanke joka, kuten arvata saattaa, puhuttaa kansalaisia niin puolesta kuin vastaankin. Toinen puheenaihe on entisen pääministerin, Jóse Carvalho Pinto de Sousa Sócratesin omavaltaiset toimet valtionkassan käyttämisestä omiin tarkoitusperiinsä.

Aika näyttää, kuinka portugalilainen oikeuslaitos parhaillaan käynnissä olevissa oikeuden istunnoissa onnistuu yrittäessään tuomita syyllisen. Kyse ei nimittäin ole vain Sócratesista, vaan hänen lisäkseen isosta joukosta valtion- ja yritystalouden päättäjiä. Tässä yhteydessä pohditaan myös, mikä vaikutus oikeuden käsittelyssä ja aikanaan tuomiossa on korruptiolla, joka erään lähteen mukaan on Portugalissa "järjestelmään integroitunutta", ja sellaisena lähes kaiken päätöksenteon taustalla.

Jouluisia puuhia

Eläinmaailmassa on useita lajeja, jotka joko nukkuvat tai horrostavat talven yli. Pohjoisen ihminen kadehtii moista, sillä Pohjoisella pallonpuoliskolla talvi puristaa ihmisraukan kahden pimeän väliin ja viimeistelee vaikutuksen pakkaslukemilla. Pimeää ja pakkasia riittää Suomessa pahimmillaan monta kuukautta.

Olen joskus epäillyt syntyneeni epähuomiossa väärälle pallonpuoliskolle. Herkästi palelevaisena en ole koskaan pitänyt pakkasista ja siksi muutin parikymmentä vuotta sitten Napapiiriltä pääkaupunkiseudulle. Seitsenkuinen koeluontoinen asumiseni Portugalissa on tähän mennessä todistanut, ettei kylmää pääse karkuun. Talviöinä lämpötila saattaa täälläkin laskea pakkasen puolelle, mikä ei sinänsä vielä olisi kylmään tottuneelle mikään katastrofi. Katastrofi sen sijaan on portugalilainen rakennuskulttuuri. Täällä ei osata rakentaa lämpimiä taloja. Rakentajat eivät ymmärrä, että mikä pitää lämpimän sisällä, pitää sen myös ulkona.

Eräänä viileänä, mutta aurinkoisena päivänä huomasin ulkoportaallani pienen-pienen gekon. Se oli vain kolme-neljä senttiä pitkä. Se oli hurmaava! Täydellinen paketti, kolmion muotoinen pää, häntä ja kaikki viisi varvasta jokaisessa neljässä jalassa. Ihastelin sitä rähmälläni portaalla. Se oli vähän kohmeessa, sillä se vain hypähti, kun tökkäsin sitä sormellani. Gekot horrostavat talvella, mutta saattavat auringon lämmittäessä tulla esille. Tuo baby-gekko oli ilmeisesti karkuteillä. Aika pian se hävisi portaalta, liekö äiti hakenut poikasen pesän turvaan.

Tämä gekko on aikuinen ja sen tavoitin kesällä kiipeilemässä väliseinään sijoitetun ikkunan karmilla.

Täällä yleisin gekkolaji on Osga (Tarentola Mauritanica). Se lisääntyy pääasiassa kaksi kertaa vuodessa, maalis-huhtikuussa ja kesä-heinäkuussa. Se munii kaksi munaa kerrallaan. Portugalin gekot ovat täysi-ikäisinä 10 - 15 sentin mittaisia. Niitä vilistää seinillä lämpimänä aikana. Yleensä ne pysyttelevät ulkona, mutta joskus saattaa joku yksilö "eksyä" sisätiloihinkin. Ihmiselle ne ovat harmittomia otuksia. Mitä nyt kakkivat oleskelupaikkansa, kuten pihapergolan. Jätökset muistuttavat linnun jätöksiä ja niitä on paljon. Sen huomasin pergolaa siivotessani.

Muratista tekemäni joulukranssi.

Olen viime päivinä leikannut murattiaitaa, joka uhkaa vallata nurmikon. Leikkaamisesta saatavia oksia olen hyödyntänyt punomalla niistä kransseja. Saan kompostiin muuten vietäviä oksia kierrättämällä ehkä jonkun oven koreaksi. Muratti on melko sitkeä eläjä, ja se säilyy ulkotiloissa hyvänä melko pitkään. Huomattavasti miellyttävämpi työmateriaalikin muratti on kuin kataja, josta olen kransseja punonut kotona Suomessa. Kataja on kovin piikkinen, sitä ei voi käsitellä muuten kuin käsineet kädessä eikä sitä saa pysymään koossa muuten kuin sidontalangan avulla. Pensaskataja, jota Pohjois-Suomessa kasvaa, ei ole suojeltu kuten Etelä-Suomessa kasvavat sypressimäiset puukatajat ovat.

Enää ensi viikko isännättömässä talossa. Sitten saamme vahvistusta tallin huoltamiseen. Suomesta saapuu isännän mukana koulutyttö Inka, joka haluaa koko joululomansa ajan hoitaa hevoset. Joululoman aikana talvikin taittuu ja päivät alkavat pidetä. On jännittävää seurata, millaisia muutoksia talven kääntyminen kevääksi tuo mukanaan.

Orjia ja orjuuttajia

Portugal on kunnostautunut aikanaan asiassa, josta saadut kannukset ovat vähän kyseenalaiset. Orjakaupan vielä ollessa laillista tänne on tuotu 33 000 laivallista, eli runsaat 4´650´000 orjaa. Se tarkoittaa, että Portugal on orjien käyttäjänä ennätyksen haltija.

Historiankirjoituksista selviää, että kaikki laivoissa tuodut orjat eivät tosin päätyneet orjamarkkinoille, sillä aika moni heistä onnistui karkaamaan. Jonkin tiedon mukaan karanneita olisi ollut jopa 300 000. Siitä, mihin karanneet päätyivät, historiankirjoitus ei sen sijaan kerro.

Kävelin sunnuntaina appelsiinipuurivien välissä ja näin monessa kohtaa lastauslavoja täynnä tyhjiä keräyslaatikkoja. Yhdellä tarhalla oli poiminta jo käynnissä. Pohdiskelin mielessäni, että ovatkohan poimijat portugalilaisia. Olin vuosia sitten nimittäin hirveän hämmästynyt kun kuulin, että esimerkiksi Saksassa parsaa eivät poimi saksalaiset, vaan enimmäkseen puolalaiset. Tosin vierastyöläisten käyttäminen erilaisina sesonkeina on Suomessakin tuttua. Meille lennätetään ainakin thaimaalaisia poimimaan metsä- ja suomarjoja, virolaisia mansikanpoimintaan ja kiinalaisia kivitöihin.

Joulukuussakin voi nähdä kukkia ja appelsiineja samassa puussa. Kuva sunnuntaiselta kävelyretkeltäni. Varsinaisesti appelsiinipuut kukkivat maaliskuussa.

Kyse on jonkinlaisesta riistämisestä. Vierastyöläiset tekevät lähes aina töitä, joihin valtaväestö ei enää viitsi ryhtyä joko työn alempiarvoisuuden tai siitä saatavan ansion vähäisyyden vuoksi. Ihmisen hädänalaisuutta on helppo käyttää hyväksi. Epätoivoinen suostuu vaikka aidan vitsakseksi, jos siitä on luvassa edes jonkinlaista toivoa paremmasta.

Portugalin suuret hedelmäviljelmät eivät tule toimeen ilman sesonkityöläisten apua. Sesonkityön huono puoli on se, että sopimuksissa - jos niitä ylimalkaan tehdään - on usein puutteita, jotka kaikki polkevat työtätekevän oikeuksia -teettäjän eduksi. Työturva on olematon, jos työntekijän eläkemaksuja ei makseta, vakuutukset jäävät ottamatta ja verotkin "unohtuvat".

Kaktus on kehittänyt sydämenmuotoisen lehden. 

Algozissa oli viime maanantaina markkinat. Markkinakojuja oli paljon ja väkeäkin liikkeellä niin paljon, että parkkipaikkaa ei tahtonut löytyä. Odotin löytäväni sieltä jotain jouluista, mutta enpä löytänyt. Myönnän, että enemmän kuin joulua odotan päivien pitenemistä ja mielenkiintoista matkaa kevääseen yhdessä luonnon kanssa.

Luita ristiin - rastiin

Eräänä päivänä minulle tarjoutui tilaisuus vierailla läheisen Alcantarillan kirkon yhteyteen rakennetussa luukappelissa, Capela dos Ossoksessa. Luukappeli on juuri sitä, mitä nimi lupaakin. Se on ihmisten luista rakennettu kappeli, tosin Alcantarillan kappeli on niin pieni, että sisään ei mahdu kuin muutama ihminen. Ei sen puoleen, ei sisään ole tarkoitus päästäkään. Sisäänpääsy on estetty mahtavalla rautaportilla, jonka ristikkojen välistä saa tirkistellä rakenteita. Kappelin seinät, katto ja alttari on tosiaan rakennettu ihmisten pääkalloista ja eri puolilla kehoa olleista luista. Ainoastaan lantioluuta en tainnut nähdä, mutta sen sijaan lonkkaluita ja kaikkia jalkojen ja käsien luita pääkallojen lomassa kyllä. Pääkalloja on pitkä rivi jo esimerkiksi "alttarin" kaiteena krusifiksin alapuolella, Jeesuksen jalkojen juuressa.

Luut ovat peräisin kirkon lähellä sijainneelta Carmeliittamunkkien hautausmaalta. Joku älypää on keksinyt, että luiden on parempi odottaa viimeistä tilinteon hetkeä mieluimmin kappelin rakenteissa kuin maan alla. Luitten keräämisen tarkoitus on kuulemma ollut pelastaa sielut ikuisesta helvetistä.

Luuta kaikki tyynni. Carmeliittamunkkien luut odottavat tilinpäätöstä turvassa ikuiselta helvetiltä. 

Ei voi kuin ihmetellä ihmismielen kummallisuutta! Miksi ihmeessä on pitänyt mennä raastamaan ruumiit viimeisiltä leposijoiltaan ja tehdä luista rakennelma, jota turistit käyvät töllistelemässä?

Kuulin kappelin esittelyn yhteydessä myös, että kaikkien nunnaluostareitten lähimaastoista on löytynyt paljon vauvojen luita. Niitä on löytynyt niin paljon, että löytöä ei enää voida pitää pelkkänä sattumana. Sekin on vaiettu totuus, että luostarit myivät niissä syntyneitä vauvoja lapsettomille pariskunnille, jotka olivat tarpeeksi kaukana luostarin sijaintipaikasta, usein toisella mantereella. Niin sanottujen hyvien perheitten tyttäret, joille oli käynyt "hassusti", sijoitettiin luostareihin pois maailman silmistä. Herää kysymys, kuinka monta Ave Mariaa pienen sielun hävittämistyöstä vastaavilta on vaadittu synninpäästöön?

"Viisas on se, joka tyytyy katselemaan maailman tarjoamaa näytelmää."

Pakko tunnustaa, että vertailin käynnin aiheuttamia tuntemuksia Rovaniemellä sijaitsevaan saksalaisten sotilaiden hautausmaahan, Der Deutsche Soldatenfriedhofiin. Paikka on todella vaikuttava jo sijaintinsa vuoksi. Se sijaitsee mäntykankaalla Norvajärven niemen nokassa. Rakennus on tehty tummasta tiilestä, joten se maastoutuu ympäristöön saumattomasti. Moderni muistomerkki, jossa surun murtama äiti pitää sylissään kuollutta poikaansa, vetää hiljaiseksi paatuneimmankin kävijän.

Samanlaista tuntemusta lähellekään en päässyt luukappelissa. Kaikella kunnioituksella; rauha kaikille, niin munkeille, vauvoille kuin saksalaisille sotilaillekin! Heidän sielunsa ovat toisaalla, näin haluan uskoa.

Sitaatti kuvatekstissä José Saramagon kirjasta Ricardo Reisin viimeinen vuosi.

Joulumanteleita ja muita puurontäytteitä

Joulu on jo ovella, ja Casa Velhakin on koristeltu jouluvaloin. Pesin eilen kaikki saunan puolella säilytyksessä olleet kynttilälyhdyt. Kuuma vesi irroittaa tehokkaasti lyhtyihin juuttuneet kynttilänpätkät ja paraffiinikyyneleet. Nyt lyhtyjä voi sytytellä valaisemaan vielä jonkin aikaa tästäkin pimeneviä iltoja.

Loppusyksyn säät ovat olleet melko leutoja, välillä lämpötila kohosi yli muutaman asteen yli kahdenkymmenen. Ei kumma, että luonto on ollut vähän sekaisin. Eilen kävelin pitkän lenkin appelsiinilehdoissa. Appelsiinipuiden keskellä on alueita, joilla kasvaa oliivi- ja viikunapuita, ja onpa joukossa jokunen mantelipuukin. Mantelipuut kukkivat yleensä maaliskuussa, mutta eilenkin huomasin joissakin puissa muutamia kukkia.

Adventtikalenteri ja kaikki! Tunnelmaa vierastalossa. 

Manteli kuuluu ehdottomasti jouluun ja joulupuuroon. Portugalista löytyy molempia. Minulle on ollut hienoinen yllätys, että Portugali on omavarainen riisintuottaja. Mantelia taas kasvaa melkein joka paikassa. Vaikka tiedän, että portugalilaisia manteleita myydään täällä, en ole koskaan onnistunut näkemään niiden poimintaa. Teoriassa ne "kepitetään" puusta alas ja kerätään maahan levitetyn verkon päältä. Jälkikäsittely on käsityötä. Ensin pähkinästä poistetaan pehmeä, nukkainen päällinen, sitten kova kuori joko perinteiseen tapaan rautapultilla "kolkutellen" tai koneella. Vaikka kuori murrettaisiinkin koneella, on mantelin- ja kuorenmurujen poistaminen käsityötä. Joulupuuron manteliksi on siis matkaa eikä ole ihme, että hintaa kertyy.

Portugalissa tehdään kuusi vaikka rautalangasta - tai kaktuksen kukasta. Tämä valoteos on päätalon päädyssä. 

Ihmiset ovat aina olleet uteliaita tulevaisuuden suhteen. Tulevaisuutta on yritetty ennustella vaikka minkälaisista merkeistä, yksi välineistä on manteli. Jos joulupuurosta sai mantelin, tiesi nuori löytävänsä onnen, nuorikko uskoi seuraavana vuonna saavansa lapsen, joku uskoi lottovoittoon, toinen yleiseen menestykseen elämässä. Kullekin tarpeensa mukaan.

Muistan Turkissa kuulleeni paikalliselta matkaoppaalta turkkilaisesta "mantelista". Lapsen rippipäivänä on tapana kutsua koko suku juhlimaan samassa yhteydessä tapahtuvaa ympärileikkausta. Juhlassa tarjotaan riisipuuro, johon esinahka heitetään. Se, jonka lautaselta esinahka löytyy, voi olla varma kaikesta onnesta ja menestyksestä elämässään. Tulee mieleen, että mitähän se oikeasti on, se pohjalainen klimppisoppa?

Kuohuja kuuntelemassa

Viime viikonloppuna näin Algarvea uusilta kulmilta. Sen mahdollistivat ystävät, joiden autolla huristelimme nähden niin taajamia, rannikkoa kuin vuoristoakin. Nautin näkemästäni täysillä. Olen kiitollinen ystäville, jotka olivat nähneet vaivaa ja luoneet viikonlopun vierailulleni monipuolisen ohjelman vaikka vain pelkkä yhdessäolokin olisi ollut mukavaa. Viikonloppuna tulin myös vakuuttuneeksi, että eteläinen Portugali on muutakin kuin turistien pyydystämiseen tarkoitettuja "aktiviteetteja". 

Vuoristossa ajelimme silmiä hivelevissä maisemissa, jossa on merkittyjä vaellusreittejä moneen makuun ja vaatimuksiin. Söimme korkealla ravintolassa, joka oli paikallisten kansoittama. Siitähän tietää, että ravintolan ruoka on taatusti hyvää. Söimme villisikaa, joka melkein vei kielen mennessään, niin mureaa ja maukasta se oli. Meitä palvellut tarjoilija oli äärettömän ystävällinen ja kun kuuli, että olemme Suomesta, halusi opetella kieltämme. Kun lähdimme ravintolasta, hän jo kiitti meitä suomeksi.  

Lauantai-illan rauhaa Atlantin rannalla. "Ihanat valkeat pilvet liukuvat taivaalla, hiljaa ja lumoavasti laulaa ulappa..."

Atlantin rannalla en koskaan voi välttyä mietteistä, jotka vievät löytöretkien aikaan ja merenkävijöitä silloin koetelleisiin vastuksiin. Ehkä mielikuvitusmaailmoihin uppoutumiseni johtuu siitä, että näiltä rannoilta ovat löytöretkeilijät työntäneet veneensä vesille ja lähteneet kohti tuntematonta. Se tapahtuu minulle aina, siitäkin huolimatta vaikka näen mahtavissa aallokoissa nykyaikaisia "merenkävijöitä", lainelautailijoita, jotka käsittämättömällä taidolla pysyvät "lastujensa" selässä, vaikka aalto lyö heidän päänsä yli ja he häviävät pitkiksi toveiksi tyrskyjen kainaloon. 

Eräällä markkinapaikalla näin paikallisten ukkojen istuvan penkillä tarkkailemassa markkinayleisöä. Mietin, onkohan mitään muuta niin yleismaailmallista näkyä kuin ukot penkeillään. Ukot istuvat rovaniemeläisessä Sampokeskuksessa, he seuraavat elämää Rotuaarilla, kokoontuvat Itäkeskuksen keskusaukiolla ja Prahassa, Ateenassa ja Roomassa. Onkohan näillä eri puolilla kokoilevilla ukoilla joku yhteinen puheenaihe? Mietin taannoin asiaa ääneen sukulaispojalleni. Hän totesi: "Tottakai! He puhuvat jalkapallosta - ja formulasta!" Näinköhän?! 

Portugalilaisen runoilijan António Aleixon lempikahvilan, Café Calcinhan edessä on runoilijan patsas. Takana muusa. 

 

Rikkaa ristiin

Miksihän täällä vihreiden nurmien keskellä on niin vaikea kuvitella, millaista kotimaassa nyt on. Pitää oikein muistuttaa itseään: "Hei pösilö! Tähän aikaan vuodesta kotimaassa ON lunta ja pakkasta!" Siellä lumilinko - täällä appelsiinipuurivien välissä tuhohyönteisiä ruiskuttava traktori.

Suuret hedelmäsadot eivät valmistu ilman mittavia torjuntatoimia. Luomuviljelijän on aivan mahdoton tuottaa satoa tehoviljelmien keskellä, sillä täällä toimii periaate; kaikki tai ei kukaan. Torjunta on kaikkien tehtävä, sillä jos yksi jättää viljelyksensä myrkyttämättä, se saattaa olla kaikkien tuho.

Huomattavasti viattomampaa, vaikka ei yhtä tuottavaa, on se puuhastelu, jota minä harrastan tilan puutarhassa rikkaruohorautoineni. Yritän selättää päivä päivältä ilmestyvien, uusien rikkaruohoinvaasioitten leviämistä. Se on taistelua tuulimyllyjä vastaan, sillä on itsensä pettämistä uskotella itselleen, että saisin rikkaruohot kitketyksi lopullisesti, tai edes jotenkin tyydyttävälle tasolle.

Silmänkantamattomiin rikkaruohoja.

Kun sateet tulivat, alkoivat myös rikkaruohot rehottaa. Olen löytänyt joukosta niin vanhoja tuttuja kuin uusia, ennestään tuntemattomia lajeja. Nokkosia, noita jo vaarin maisemasta vanhoja tuttuja, on täälläkin, mutta vähän toisenlaisena. Ilokseni ne eivät polta läheskään siihen malliin kuin kotisuomessa.

Voikukka on nähtävästi yleismaailmallinen riesa. Sitä minäkin olen kaivanut maasta joka ainoa päivä. Niitä on kuitenkin niin paljon, että vaikka tekisin töitä pelkästään voikukan juuria ylös kaivaen, en ehtisi alkua pidemmälle ennen kuin siementen laskuvarjot jo leijuisivat ympärilläni. Torjuntaan on ainoastaan yksi keino. Jos haluaa edes vähän estää niiden leviämisen, on kukkavanat  rapsittava pois ennen kun ne alkavat siementää.

Kolmilehti muistuttaa apilaa, mutta on korkeampi ja runsaampi. Kukka on kellomainen.

Sinikka, puutarhaa aiemmin hoitanut, peloitteli minua jo hyvissä ajoin kolmilehden ilmaantumisella. Ja totisesti, se on ainakin runsaudellaan Kaikkien Rikkaruohojen Äiti. Se näyttää peittävän kaiken alleen vihreänä, pehmeänä mattona. Se alkaa parhaillaan kukkia. Minulla ei ole minkäänlaisia harhakuvitelmia siitä, että pystyisin estämään sen leviämistä. Teen vain parhaani kitkemällä.

Tämä tuntematon ohdakeheimoon kuuluva kasvi meinasi yllättää minut piha-alueen takalaidassa. Ehdinpäs kuitenkin nyhtää kaikki varret pois ennen kuin se alkoi kylvää siemeniään ympäriinsä.

Jos hyötykasvit kasvaisivat yhtä vaivattomasti ja yhtä runsaina, maailman ravintotilanne olisi aivan erinomainen. Osaavathan jotkut hyödyntää rikkaruohojakin ravinnoksi paremmin kuin toiset. Ja muitakin ravinnoksi kelpaavia lajeja. Ami kertoi eilen, että hän näki tien vieressä kiinalaisperheen muovipusseineen. He poimivat etanoita, joita täällä on melkein yhtä paljon kuin rikkaruohoja. Tien varresta pöytään!  

Lähialueiden tutkimista

Viikonloppuna kävi vieras kotiseudulta Pohjolasta. Tai oikeastaan hän ei tullut sieltä, vaan Portugalin pohjoisosista, Coimbrasta ja Lissabonista. Kotoisin hän on Rovaniemeltä, jossa käy aina silloin tällöin "kääntymässä". Hänen matkansa jatkui täältä Taviraan, Espanjaan, Kanarialle ja vieläkin kauemmas, Etelä-Amerikkaan. Matkan motto taisi olla "mihin kengät vievät".

Oli mukava pitää vähän pidemmästi taukoa maatyöläisen viikonjuoksusta kun esittelin hänelle plantaasiamme, Algozia ja kaikkea sitä, mitä näissä paikoissa on katsomisen arvoista. Hieman harmitti niin esittelijän roolissa kuin matkailijankin puolesta, että Portugalissa ei vielä ole ymmärretty matkailun merkitystä täysin. Kohteiden esittelyjä löytyy aniharvoin, eikä ainakaan muilla maailman kielillä. Informaatiota jakavia pisteitäkään ei löydy - ainakaan helposti. Kirkot ovat kiinni, niiden ovilla ovat munalukot. Matkailija voi ainoastaan arvailla, milloin kyseinen Herran huone on rakennettu. Ne ainakin näyttävät vanhoilta ja - täytyy todeta - rappeutuneilta ja hylätyiltä. En ole vielä kertaakaan päässyt todistamaan minkäänlaista kirkollista tapahtumaa.

Algozin vanha kirkko sijaitsee korkealla mäellä ja on pimeällä valaistu, mutta sen sakastissa kasvaa viikunapuu ja kirkon ovi on visusti lukossa. Mitään tietoa kirkosta ei ole annettu eikä sen enempää tietoa siitäkään, mistä voisi kysyä.

Rappiota ei tarvitse hakea, sitä sattuu kulkijan tielle niin isommissa kuin pienemmissäkin kaupungeissa kylistä puhumattakaan. Esimerkiksi taloamme vastapäätä on rikkaiden appelsiinifarmareiden ja toisen, asutun talon puristuksessa erään hylätyn talon piha-alue ja rakennukset, joiden katot ovat sortuneet ja näkyvät sisätilat ovat täynnä romua. Viikonloppuvieraani oli erityisen innostunut seinistä ja rakenteista, joihin ajan hammas oli iskenyt kaikella voimalla, joten kuvausmateriaalia ei häneltä täällä tule puuttumaan.

Silvesissä on roomalaisten rakentama silta, Rib de Araden yli. Nykyään sen yli pääsee ainoastaan kävellen. 

Silves on Algarven maakunnan entinen pääkaupunki. Siellä on noin 11 000 asukasta. Kaupungista saa hyvin sympaattisen vaikutelman jo siksi, että sitä halkoo Arade-joki. Ylhäällä kukkulalla on linnoitus, joka on peräisin 1200-luvulta. Luulen, että linnoituksen lähellä sijaitseva suuri kirkko on samalta vuosisadalta, sillä rakennusten tyyli on sama. Tietomme jäivät kuitenkin arvailujen varaan, sillä vaikka kolusimme pitkään linnoituksen paikoitellen hyvin vaarallisia kävelyreittejä, emme saaneet juuri minkäänlaista informaatiota linnoituksesta. Lipunmyyjäkään ei kertonut meille mitään, häntä kiinnosti vain lipunmyyntitilassa oleva kollega, jonka kanssa näytti olevan antoisa keskustelu. Linnaan kuuluvaan isoon vesisäiliöön on kuulemma tehty linnoitusta esittelevä näyttely, mutta missään ei ollut opasteita, joista olisi selvinnyt, missä kyseinen vesisäiliö on. Linnoituksen keskiosa oli rakennettu uudestaan ja sinne oli sijoitettu iso ravintola. Luulen, että meidän Museovirastomme ei moiseen olisi antanut lupaa. Meidänkin silmiä nuo uudenuutukaiset tiilirakennelmat loukkasivat. 

Tällainen näkymä ei portugalilaisissa kaupungeissa ole ollenkaan harvinainen. Ehkä tästä kiinteistöstä pitää kuitenkin joku huolta, sillä ikkunat ovat ehjät ja luukut suljettu.

Retkemme jatkui Sao Bartolomeu de Messinesiin, joka oli kohtalaisen suuri, nauhamaisesti kukkulan rinteelle rakennettu kaupunki. Kävelimme raitilla pitkään ja kävimme kahvilla pienessä kahvilassa. Mitään syventävää tietoa paikasta emme löytäneet. Kylän raitti oli lähes vieri-vieressä rappiolla olevia rakennuksia, mutta niiden välissä saattoi aivan yht äkkiä olla alumiinisin ikkuna- ja ovipuittein varustettu asunto. Joku kiinteistöistä kiinnostunut mies kulki ovelta ovelle ja yritti päästä kontaktiin asukkaiden kanssa. Emme jääneet seuraamaan, avasiko kukaan oveaan, sillä harmittava sadekuuro katkaisi tutustumisemme.

Lähes päivän kohokohta oli se, kun söimme iltapalaksi lusikoitavaa Seia-juustoa, jonka löysimme Alten pienestä kyläkaupasta. Kauppiasrouvan silmät loistivat ja posket hehkuivat kun hän kehui meille juustoa ja valintaamme. Ja totisesti! Olipa se hyvää portugalilaisen maalaisleivän ja ohuiden päärynäviipaleiden kanssa.

Keppiä ja terveitä polvia

Kun Portugalissa menee syömään ravintolaan, tuodaan pöytään ennen varsinaista ruokaa tavallisimmin leipää ja oliiveja. Ne toimivat alkupaloina, ja hyvin toimivatkin. Siis niiden mielestä, jotka pitävät oliiveista. Kaikki eivät opi pitämään oliivien mausta koskaan. Muistan, kuinka meidänkin suvun juhlien tarjoilupöytiin alkoivat tulla voileipäkakut, joiden koristeina olen ensimmäisen kerran nähnyt oliiveja. Me lapset syljimme nuo pahat koristeet salaa suustamme, sillä mitään niin pahaa emme olleet koskaan syöneet. Olen oppinut pitämään niistä vasta aikuisena.

Portugalin isot oliivitarhat tuottavat vuodessa noin 180 000 tonnia oliiveja. Osa niistä puristetaan öljyksi, ja osa syödään sellaisenaan, mutta pitkän ja melko työlään käsittelyn läpikäyneinä. Oliivien poimiminen vaatii sekä keppiä että polvia. Miehet nousevat tikkailla puiden yläosiin ja hakkaavat puun oksia bambukepeillä, jolloin oliivit putoavat maahan. Yleensä naiset odottavat maan pinnassa ja konttaavat puun alla poimien sadon talteen. Kaija-emäntä kertoi, että poiminta on varsin rankkaa puuhaa. Polvet värjäytyvät rikkoontuneista oliiveista, eikä väri lähde pois kuin kulumalla.

Oliivit ja leipä ovat portugalilaisen tiellä pitävät voimat.

Oliivit kypsyvät ja ne poimitaan loka-marraskuussa. Kun niitä aletaan käsitellä, tehdään niiden pintaan kolme pitkittäistä viiltoa joko käsin tai eräänlaisella laitteella. Sitten oliivit laitetaan suolaveteen, joka vaihdetaan päivittäin ja samalla lisätään suolaa. Sitä jatketaan pari - kolme viikkoa kunnes pahin karvaus on hävinnyt. Liotusastiaan nousee pintaan maitohappokäymisen seurauksena öljyinen kelmu, joka voidaan poistaa. Se ei ole vaarallista, ja se on vain osoitus siitä, että käsiteltävänä on öljyinen marja.

Kun suola on vaikuttanut halutun ajan, veteen lisätään veitsen kahvalla rikottuja valkosipulin kynsiä, laakerinlehteä ja pieniä oksia oreganoa, kuten Donna Maria teki. Mausteiden laatu ja määrä on yksilöllinen asia, ja yleensä perheissä on muodostunut oma traditio niiden käyttämisestä. Jotkut lisäävät mausteeksi pieniä sitruunan kuoren palasia, ja toiset piripiriäkin. Olen päässyt nauttimaan Kaijan Donna Marian reseptin mukaan tekemiä oliiveja. Voin vakuuttaa, että ne ovat herkullisia!

Pidempään säilyttämiseen tarkoitettuja oliiveita ei rikota. Niitä liotellaan ainakin pari kuukautta, vettä vaihdetaan harvemmin ja pintaan tuleva kelmu pestään välillä vettä vaihdettaessa pois.

"Jotkut miehet säilövät oliiveja kuiviltaan, pelkästään karkean suolan avulla. Ne näyttävät hiukan ruttuisilta rusinoilta eikä maku ainakaan minua hurmannut", kertoo Kaija.

Oliiviöljyn puristaminen on aivan oma juttunsa, enkä tiedä siitä oikeastaan mitään. Sen tiedän, että käytössä on sekä kylmä- että kuumamenetelmä. Algozin keskustan puistossa on tilateoksena neljä kärjeltään katkaistua, kartion muotoista kiveä. Ne ovat leveästä päästä halkaisijaltaan 70-80 sentin suuruisia, ja niiden korkeus on arviolta 60 senttiä. Sellaisilla kivillä on oliivit jauhettu kivineen päivineen massaksi, josta öljy on sitten kerätty talteen.

Portugalilainen leipä on epämääräisen muotoinen ja runsas ravintopaketti.

Portugalilaiseen maalaisleipään ei voi olla ihastumatta. Se tosin on vehnää, mutta on tehty valkaisemattomasta vehnäjauhosta. Leipä tehdään juureen, ja juuren annetaan käydä huoneenlämmössä yli yön. Leivät ovat valmiina epämääräisen muotoisia, ja niissä on sisällä suuria reikiä, jotka muodostuvat käymisessä. Nuo kaksi asiaa taitavatkin olla laadun tae. Jos leipä on vielä paistettu oikeassa kiviarinauunissa, maku on viettelevän herkullinen,

"Sardiinin suolet" eli sardiinipatee on herkkua, joka maistuu leivän päällä. Hyvä sardiinisäilyke on melkein ateria (Continenten pakkaus. Continente on kauppaketju, joka myy ja pakkaa elintarvikkeita.).

Ilman sardiineja ei ole Portugalia. Täällä saa sekä säilöttyjä että tuoreita sardiineita joka paikasta. Kaikki kalat tarjotaan melkein poikkeuksetta ruotoineen päivineen. Sardiinissa ruodot ovat melko hentoisia, joten syöminen ei ole työlästä. Olin kyllä aika hämmästynyt, kun ostin lohimedaljonkeja. Meillähän medaljongit tehdään fileoidusta kalasta. Täällä kalamestari pisti kokonaisen kalan yksinkertaisesti poikki, jolloin mukaan sai myös kappaleen selkärankaa ja siinä olevat ruodot. Ravintoloissa sardiinit tarjotaan yleensä kokonaisina ja ne on paistettu joko pannulla tai hiilloksella. Onkohan kalaruokien ansiota, että heikot ja murtuilevat kynteni ovat täällä Portugalissa alkaneet voimistua?

Leuhkaa

Lissabonin retki on takanapäin, mutta ei taatusti hevillä unohdu keneltäkään meiltä, jotka osallistuimme siihen. Sen ehdoton kohokohta oli perjantai-iltainen konsertti Gulbenkianissa. En ole koskaan kokenut yhtä kohottavia hetkiä kuin kuunnellessani Carita Mattilaa ja katsellessani Susannan Mälkin työskentelyä Gulbenkianin Ciclo Orquestran johdossa. Kun valtavaan saliin kokoontunut lähes täysimääräinen yleisö osoitti seisaalleen nousten suosiotaan Suomi-tytöille, koimme niin suuria kansallisia ylpeydentunteita, että jos ne olisi saanut varastoiduksi, Suomi olisi pelastettu. Pieni tihkusadekaan, johon yleisö konsertin jälkeen purkautui, ei pyyhkinyt ihmisten kasvoilta vielä pitkään aikaan niille asettuneita onnellisia hymyjä.


Olin Lissabonissa jo toista kertaa sen jälkeen kun lokakuun alussa tulin Portugaliin. En laske kertoihin saapumistani, jolloin näin vain lentoaseman, metroa ja bussiaseman, jolta nousimme Kaijan kanssa Albufeiraan matkaavaan bussiin. Kokonaisuus Lissabonista alkaa kuitenkin vähitellen hahmottua, vaikka eihän yli kolmimiljoonaisen asukkaan kaupungin koko kuva piirry parin päivän mittaisilla piipahduksilla juuri  miksikään.


Vuonna 1755 tuhosi Lissabonin melkein maan tasalle maanjäristykset, ja tuhon viimeisteli niitä seurannut tulipalo. Järistyksiä oli kaikkiaan kolme. Esimerkiksi 20 kirkkoa tuhoutui ja monet sunnuntain Jumalanpalveluksiin kokoontuneet ihmiset kuolivat kirkkojen sortuessa heidän päälleen. Kuolleita oli yli 15 000. 

Portugalilaiset eivät isosta katastrofista huolimatta jääneet tuleen makaamaan. Eräässä kirjassa kerrotaan: "Maa oli tuskin lakannut vavahtelemasta, kun Joosef I:n pääministeri Sebastiao José de Carvalho e Melo, (myöhemmin Pombalin markiisi) luonnosteli jo suunnitelmaa kaupungin jälleenrakentamiseksi." Hän kehoitti ihmisiä toimintaan sanomalla: "haudatkaa kuolleet, ruokkikaa eläviä!"

Komeasta Praca do Comércion portista päästään Rua Augustalle ja Baixaan, jotka ovat Lissabonin vilkkaimpia alueita. 

Lissabonissa on monia vaikuttavia monumentteja. Yksi minuun voimakkaasti vaikuttanut on Aqueduto das Aguas Livres. Sen rakentaminen oli aloitettu jo 1700-luvun alussa, mutta se valmistui lopullisesti vasta 1800-luvulla. Akvedutti alkoi tuoda kaupunkiin vettä keskeneräisenäkin jo vuonna 1748. Näkyvinä osina on Alcantarin laakson ylittävät 35 kaarta, joista suurin on peräti 65 metrin korkeudella maasta. Maan alla vettä kuljettava pääkanava on 19 kilometriä pitkä. Vaikuttavaa!  

Lissabonissa voi istahtaa kengänkiilloittajan käsittelyyn. Tämä herra oli maatyöläinen, ja kehui osaavansa viittä kieltä. Ainakin kenkien kiilloittaminen sujui hyvin. Kengät olivat kuin uudet käsittelyn jäljiltä. Työn hinta oli vain kolme euroa.

Melkein yhtä vaikuttava kuin akvedutti on silta, jonka suunnittelija on sama kuin San Franciscon Golden Gate Bridgen, ja sitä se erehdyttävästi muistuttaakin. Lissabonin silta valmistui vuonna 1966 ja sen nimi oli aluksi Ponte Salazar sen rakennuttaneen ja tuolloin vallassa olleen diktaattorin mukaan. Sittemmin nimi on muutettu vuonna 1974 tehdyn, maan demokratiaan palauttaneen vallankumouksen mukaan Ponte 25 de Abriliksi, Nyt on kuulemma suunniteltu nimen palauttamista alkuperäiseksi. Eihän historiaa voi vaieta kuoliaaksi! Silta on yli 2 kilometriä 200 metriä pitkä. Sillalta on hyvällä säällä upeat näköalat yli kaupungin.

Toinen silta, joka rakennettiin helpottamaan kaupungin liikenneruuhkia, on Vasco da Cama -silta, joka on 11 kilometrin pituinen ja Euroopan pisin. Se valmistui vuonna 1998.

Quinta Velhan juustomuseossa tutustuimme juuston valmistamiseen ihan kädestä pitäen. Saimme juustotilan isoäidin selostuksen tilan historiasta ja juustojen valmistamiseen liittyvistä asioista.  

Teille, jotka suunnittelette matkaa Portugaliin, voin kertoa, että kielitaidottomuuttaan on turha pelätä, sillä kyllä portugalilaiset kieliä osaavat. Olen itse tarjonnut tietenkin jotenkin osaamaani saksaa, jota puhutaan vähemmän, mutta englannilla pärjää oikein mainiosti. Esimerkiksi viini- ja juustotiloilla saimme erinomaiset selostukset tilojen omilta ihmisiltä englanniksi. Vaikka juustotilan isoäiti oli iäkäs, hän puhui selkeää englantia. Jos on aikomus jäädä maahan pidemmäksi aikaa, on tietysti eduksi osata sen omaa kieltä. Silloin "kotouttaminen" sujuu vaivattomammin.

Paljaita puita

Uumoilin jo lokakuussa, että nyt se sadekausi alkoi. Tietämätön kun olin, uskoin isäntää, joka kai vähän jujutti minua. Ei se silloin alkanut, mutta nyt olemme jo saaneet esimakua siitä, millaista talvi täällä on. Kun vettä tulee, sitä tulee todella maahan asti. Kun meillä sataa, tietää että lämpötila tulee laskemaan, mutta täällä niin ei ole.

Toissa yönä heräsin valtavaan kohinaan. Tuntui, kuin juna olisi tullut täyttä vauhtia kohti. Sitten tajusin, että ulkona satoi rankasti. Ehdin jo miettiä, miten hoitaisin heppojen ruokatarjoilun sateessa, mutta sitten nukahdin uudestaan. Aamulla paistoi aurinko ja lämmintäkin oli melkein kahdeksantoista astetta. Lämpö nousi nopeasti kahdenkymmenen paremmalle puolelle. Ilma oli kuin puuroa, paksua ja kosteaa. Kosteus, joka on joinakin päivinä jopa yli 90, todella tuntuu. Se tekee vaatteista nihkeät ja tuntuu kaikissa materiaaleissa, mm. papereissa. Kosteudenpoistajat hurisevat lähes lakkaamatta. Mutta luonto kiittää ja kaikki kasvaa silmissä.

Tallipihan viikunapuu. Kuvassa mukana myös Leo, jolle olin juuri vienyt kolme puusta pudonnutta viikunaa. Ne eivät enää kypsy, vaan putoavat vihreinä ja keskenkasvuisina maahan. Leolle ne kelpaavat. 

Katsoin tänään lehdettömiä viikunapuita kävellessäni Algozista kotiin. Ne ovat oikeastaan aika koristeellisia. Runkojen hopeanharmaa väri tulee vasta nyt esiin. Maisemassa näkyy jonkin verran ruskan sävyjäkin, sillä viiniköynnösten lehdet ovat nyt saaneet keltaisen ja punaisen sävyjä. 

Vähän suurellinen kuva Ministä, joka on vain pieni koira, hevosenpään kokoinen. 

Olen seurannut isännän kanssa karsimamme pensaan virkoamista uuteen elämään. Siellähän maapohjaa käsitellessäni näin pari kertaa konnan. Istutin muovin asentamisen jälkeen muurin reunaan kolmilehteä, mutta silloin konna ei ilmaantunut. Yhtenä päivänä kävin tarkistamassa istutusteni onnistumista ja näin muurin reunassa käytävän aukon. Pistin piloillani käytäväaukon tukoksi hapanappelsiinin kuoren. Seuraavana päivänä oli uusi käytävän aukko appelsiininkuoren vieressä. Siellä se konna on!  

Suljetut pihat, autiot tiet

Jos en olisi sattunut kerran juuri välitunnin aikaan Algozin rautatieasemalle, joka sijaitsee kylän koulun lähellä, luulisin että tässä pikkuruisessa kirkonkylässä ei ole ainuttakaan lasta. Heitä ei nimittäin näe missään. He eivät leiki pihoilla, metsissä tai niityillä, heidän iloinen mekastuksensa ei kiiri linnunlaulun kanssa kilpaillen maiseman yllä. Ilokseni koulun pihalla kävi aivan normaali kuhina. Meteli oli aivan yhtä kova, kuin minkä tahansa kyläkoulun välitunnilla. Se kuulosti minusta lohdulliselta.

Mutta eipä sen puoleen näy naisia eikä miehiäkään. Miehiä näkee useimmiten jonkun kapakan edessä tupakoimassa, naisia ei sielläkään. Teen usein pitkiä kävelyretkiä, jotka sivuavat taloja tai taloryhmiä, kiertelen pelloilla, viljelysteillä tai kaduilla. Ehkä kuvitelmani on romantisoitu näkemys, jonka olen luonut lukemistani etelämaalaisista kirjoista. Odotan näkeväni varjon puoleisella patiollaan istuvan naisen kumartuneena ompeluksensa ylle. Mutta ei, missään en näe ketään. Ihmettelen, milloin miehet hoitavat hedelmätarhojaan, heidän työnsä jälkiä kyllä näkee, mutta edes aamupäivän tunteina, kun itse olen tiukasti kärryjen tai lapion kahvassa kiinni, heitä ei siellä näy.

Casa Velhan portti kylätielle. Sen yli ei sentään Aadakaan hyppää.

Voihan olla, että ihmiset elävät elämäänsä omilla, suljetuilla pihoillaan. Täällähän on talojen ympärillä lähes poikkeuksetta korkea muuri ja kulkuväylällä korkea, umpirakenteinen portti. Melkein aina portin sisäpuolella haukkuu koira. Joskus se on vain pieni, kiukkuisen kuuloinen piski, mutta useimmiten suurikokoinen, kumeaääninen talonvahti, joka väläyttelee herkästi voimakashampaista hymyään, Olen useammin kuin kerran säikähtänyt talon ohi kävellessäni melkein hengettömäksi portille pyrynä syöksyvää koiraa. Mielessäni on tietysti silloin ollut oman talon Aada, joka hyppää kevyesti korkeankin aidan yli.

Silmiinpistävää täällä on ympäristön roskaisuus. Portugalissa ei ole minkäänlaista jätteiden lajittelujärjestelmää. Toki jätteitä kerätään, mutta sekajäteastioihin voi heittää niin muovia, lasia, kartonkia kuin metalliakin. Ongelmaa ei olisikaan, jos kaikki edes keräisivät roskansa ja kiikuttaisivat ne jäteastioihin, mutta useimmiten roskat heitetään juuri siihen, missä sillä hetkellä satutaan olemaan. Ja siellähän ne sitten ovat; pitkin pientareita. Uskomaton määrä esimerkiksi puolen toista litran muovipulloja löytyy appelsiinipuiden rivistöjen välistä.

Muovipullo on tässäkin kuvassa mukana. Eivätkä nämä portugalilaiset lampaat ainakaan ole sitä laitumelleen heittäneet. 

Ehkä kuvaavaa täkäläiselle jätekulttuurille on erään iäkkään Donnan tokaisu emäntäni toteamukseen ympäristön roskaisuudesta: "En minä ainakaan lähde niitä keräämään. Kaikkihan luulevat, että minä olen ne sinne heittänyt!" Minä en leimaantumisesta ole välittänyt. Isäntä teki minulle hienon, rottinkisen kepin, jonka päässä on piikki roskien keräämistä varten. Kävelyretkillä minulla on kepin lisäksi muovipussi, jonka heitän tullessani jäteastiaan - täytenä.

Piikittelyä

Virkaa tekevänä puutarhurina olen tullut siihen tulokseen, että lähes kaikki Portugalissa kasvavat kasvit ovat suorastaan vaarallisen piikikkäitä. Niissä on pieniä, lähes näkymättömiä, keskikokoisia yksittäisiä tai ryhmittyneitä, tai isoja, täysimittaisen lyijykynän mittaisia, teräviä keihäitä. Ne vaanivat viatonta puutarhassa työskentelijää kaiken aikaa valmiina iskemään.

Kauneimmassakin kukassa on piikki pistävä - ainakin melkein piikki. 

Kuvitelkaa nyt tuotakin Bougainvilleä! Sehän on se kaikkien meidän etelänmaissa käyneiden tuntema, kaunis, runsaskukkainen, yleisimmin aniliininpunainen pensas, joka tuntuu kukkivan läpi vuoden. Kenellekään, joka ei ole joutunut tutustumaan siihen lähemmin, ei tulisi varmaan mieleen, että sen varressa on piikinomaisesti toimivia, kuivia ruoteja. Oksan päässä sitten keikailee iso kukkaterttu niin kuin kenenkin kukka. Ilkeää!

Tämän nimeltä tuntemattoman kaktuksen hedelmät ovat vihreitä, mutta piikkisiä. Jotkut niitä kuulemma käyttävät. Silloin niitä pitää pyöritellä ensin hiekassa, että piikit irtoavat. Sitten se kuoritaan. Hedelmä maistuu kuulemma hieman kiwiltä. En ole kokeillut. Käsittely tuntuu hieman monimutkaiselta. 

Yhtenä päivänä kävin sotaan kaktuksen (kuvassa ylhäällä) ja Bougainvillen tekemää liittoutumaa vastaan. Jälkimmäinen oli mennyt kasvamaan kaktuksen sisään, ja sehän ei minulle sovi. Molemmat kasvit ovat lähes kolmemetrisiä. Bougainville on täydessä kukassa ja kaktus tekee parhaillaan hedelmiä. Niitä on jokaisen lavan päässä ja ne ovat hyvin piikkisiä. Kun rymistelin puskassa työkaluineni, ne uhkasivat tippua niskaani. Pelotti. Hain avukseni pitkät raivaussakset ja vesurin. Raivaussaksilla "koukin" kaktuksen hedelmiä maasta kaktuksen alta ja lampaanlavan kokoisia kasvinosia puutarhakärryyn kuskatakseni ne kompostiin.

Näitä kasvaa meilläkin Suomessa - kukkapurkissa. Tämä yksilö on monikymmenkertaisesti ansarikukkien suuruinen. Voitte varmaan kuvitella, millainen vastustaja se on puutarhurille.

Selvisin sillä kertaa vaurioitta, mutta vain siksi, että olin muutamaa päivää aiemmin saanut päähäni taatelipalmun piikin, jonka osia löysin tukastani vielä monen päivän päästä. Nousin varomattomasti taatelipalmun juurelta rikkaruohoja poistaessani ja sain palmun lehden alaosassa olevasta piikistä kipeän muistutuksen. Minun pääni oli kovempi - onneksi! Mutta kipeää se teki!

Taatelipalmu on kelju kaveri, ainakin niin kauan kuin sen runko on kasvanut niin korkeaksi, että lehdet eivät haittaa kävelijää tai läheisyydessä työskentelijää. Ja sittenkin... Yhtenä päivänä yritin poistaa oksia, joissa taatelit kasvavat. Oksa putosi äkkiä arvaamatta ja "potkaisi" minua huuleen. Selvisin siitä sillä kertaa pelkällä mustelmalla.  

Molempia, sekä palmuja että kaktuksia tässä maassa kasvaa useampaa sorttia. Kun niiden kanssa työskentelee, pitää olla huolellinen ja varoa päätä, silmiä, käsiä. Kaksintaistelussa niiden kanssa on tullut mieleeni, että ehkä sittenkin mieluimmin taistelen kotoisia pajuja vastaan. Ne eivät piikittele!

Sisäolentona

Kun päivä porottaa parhaimmillaan - tai pahimmillaan - miten asian ottaa, on mukava tulla viileään kämppään, laittaa villasukat jalkaan ja valmistaa kupillinen lehmuksenkukkateetä. Joskus otan makeat päiväunet lämpimän huovan mutkassa, toisinaan luen kirjaa, jonka olen löytänyt Kaijan isosta kirjastosta. Siellä on useita lukemattomia kirjoja, joiden parissa voin viettää vapaahetkiäni.

Yksiöni on hyvin varustettu. Keittiönurkkauksessa on kahdella keittopaikalla varustettu kaasuliesi, jääkaappi, tiskiallas ja sen alla roskien keräysastia, tiskikaappi ja keittiötuuletin. Vastapäätä, ulko-oven toisella puolella on siirrettävä astioiden ja työkalujen säilytyskärry, jonka päällä on laatoitettua pöytätilaa ja sillä leivänpaahdin. Kun vedän kärryn hieman ulospäin, saan nostetuksi tasolle kahvikeittimen, jota muuten säilytän yläpuolisella hyllyllä, jossa on mikroaaltouuni. Mikron yläpuolella on kaappi, jossa säilytän ruoka-tarvikkeitani. Olen pyrkinyt pitämään ruokavaraston melko pienenä ja kokkailuni yksinkertaisena. Jos teen jotain isompaa, minulla on lupa mennä Kaijan keittiöön.

Kylpyhuone on ehkä hieman isoteltu puhuttelumuoto tilalle, jossa on wc-pytty, sen yläpuolella kapea, koko seinän mittainen hylly, pesuallas ja sen yläpuolella lasihylly sekä suihkutila. Suihkutilan huoltaminen on suihkussa käynnin jälkeen tehtävä huolella. Seinät ja lattia pitää joka kerta vetää lastalla kuivaksi. Jos laattojen saumoihin tulee mustaa, noen näköistä kasvustoa, se on heti poistettava kloritilla. Se on hometta, joka etenkin talvikuukausina on täällä yksi pahimmista vitsauksista.

Keittiön "märkäpuoli". Kaasulieden päällä on käytännöllinen lasilevy, jota käytän alustana silloin, kun en tarvitse liettä. Lieden yläpuolella on kolmiosainen verkkohylly, jonka seinällä riippuu koukkuja. Niihin ripustan esim. leikkuulaudat. Seinällä oven pielessä on harja, jolla huiskin oven eteen kerääntyvät roskat sekä sähkölamppu, joka on joskus tarpeen hevosia hoitaessani. Oven lasi on kaksiosainen, ylempi puoli on verkkoa. Sivulla on luukku, jonka suljen yöksi. 

Huoneen viihdekeskus. Edessä senkki, jonka päällä on Tuomaksen ja Iidan koulukuvat sekä Vilman rippikuva. Nyt odotan vielä Veeran ja Valtterin koulukuvia, sillä ne eivät olleet vielä lähtiessäni valmiita. Kirjapino odottaa lukemista. Senkissä on tärkeä tila esimerkiksi laseille ja kahvikupeille sekä salaattikulholle. Lipaston päällä wc:n oven oikealla puolella on televisio, josta yritän kuunnella portugesea, mutta enimmäkseen seuraan saksalaisia uutisia.  

Etualalla sängyt, joista olen jo juolkaissut kuvan blokikirjoitteluni alkupuolella, ja vieressä yöpöytä. Kampaustila, pihanpuoleinen ovi ja mukava laiskanlinna, jossa en paljon ehdi istuksimaan. Pihanpuoleisen oven edessä on ritiläovet, joita pidän kiinni silloin, kun ulko-ovi on auki. Koirien vuoksi kytken ovet toisiinsa nupeistaan kuminauhalla. 

Vaatekaappi on samaa tyyliä kuin muutkin kalusteet. Sen takana on lämpölevy, joka kuivattaa kaapissa olevan mahdollisen kosteuden ja estää vaatteita ja kaapin takana olevaa seinää homehtumasta. Ruokapöytä ja valaisimet sekä espanjalaistyyliset tuolit ovat tärkeitä kalusteita, sillä niiden ääressä, paitsi syön, kirjoitan mm. tätä blogia.

Kierros on täysi! Keittiön "kuivapuoli" kuvassa. Pahvilaatikossa on Kaijan hankkima kosteudenpoistaja, joka tulee olemaan tärkeä väline sitten, kun sateet alkavat. 

Tällaisessa mikrotason asunnossa on vaihteeksi mukava asua. Siivottavaa ei ole paljon, ja yksinkertainen elämä pitää työmäärän sisällä vähänä. Viihdyn erinomaisesti. Portugalissa ei paljon sisällä olla, sillä säät suosivat ulkona puuhastelua. Siksi olenkin ihmeissäni, kun kävelyretkilläni en juurikaan näe ketään hienojen talojen upeilla nurmikoilla tai pihamailla. Ulkosalla näyttävät olevan vain mustalaiset ja maatyöläiset. Mutta minähän kuulun jälkimmäisiin!

Ääniä

Kylätien välittömässä läheisyydessä sijaitseva vierastalo on alttiina kaikenlaisille portin takaa kuuluville äänille. Äänien tunkeutumista sisälle estää kuitenkin tehokkaasti luonnonkiviset, 60-senttiset seinät. Naapurihuoneistosta ei kuulu minun puolelleni mitään. Päivisin, kun kadun puoleisen oven ikkunaluukut ovat auki, ja pihaovikin, kuuluu vain satunnaisten kulkijoiden, talon koirien ja pihapuissa asustelevien kyyhkysten kujerrus.

Varpuset ovat virkeimmillään aamulla, kun lähden ruokkimaan hevosia. Niiden tirskutukseen sekoittuu Leon hirnunta ja Mattie-aasin ynähtely. Joku nimetön lintu kirskahtelee leijuessaan hedelmätarhojen yllä. Vähän kauempana sijaitsevassa talossa on kukko jo herännyt ja komentaa kanalaumaa kovaäänisesti herran elkein.

Aamuyön tunteina kuulen, kun naapuritilan pehtorin vaimo lähtee töihin leipomoon. Vasta puoli seitsemän maissa ajaa ohi joku varhainen kulkija autollaan, ja toinen rämistelee kivikatua polkupyörällään. Puoli kahdeksalta lähtee Donna Marian poika työhönsä tiilitehtaalle. Portti narahtaa ja toinen, mutta Casa Velhan koirat nukkuvat vielä. Kahdeksalta soi tehtaan pilli työpäivän alkamisen merkiksi.

Casa Velhan portista ei kukaan voi kulkea hiljaa. Portin ominaisäänet ovat pellin kolina, portin kirskunta kiveykseen kun sitä avataan ja kolahdus, kun portti suljetaan. 

Päätalon kadunpuoleinen julkisivu. Oikealla vierashuoneiden ikkunat, oven vasemmalla puolella ruokasalin ja kirjaston ikkunat. Kiveyksellä verhottu autotie on muutaman metrin levyinen, ja rajoittuu myös vastapäisellä puolella talon seinään. 

Näkymä kattoterassilta kadulle. Vihreä portti on naapurin, suurtilallisen, joka viljelee appelsiineja. Kadun varteen on melkein aina parkkeerattu useita autoja, joka tekee tiellä liikkumisen meikäläisittäin ajatellen vaaralliseksi. Näitä portugalilaisia se ei kuitenkaan näytä haittaavan. Edessä oleva piippu on vierastalon toisen yksiön piippu.

Kylätietä sujahtaa portin ohi auto sellaista vauhtia, että pelkään sen kohta rysähtävän joko jonkin talon seinään tai muuriin. Pakostakin ajattelen Casa Velhan pihasta lähteviä, jotka välittömästi portista ulos työnnyttyään ovat ohikulkevien seassa. Naapuritalosta syöksyy koiralauma tielle haukkuen. Casa Velhan koirat yhtyvät haukuntaan. Paikalle rymistelee kala-auto tuutaten saapumisensa merkiksi, postipoika ilmoittaa moponsa äänitorvea huudattaen postilähetyksestä, johon hän tarvitsee kuittauksen. Kylässä asuva saksalaismies junnaa puutarhatraktorillaan roskienkeräyspaikalle. Naapuritilalta, appelsiinipuiden lomasta kuuluu miesten ääniä. Veturi kiskoo rautaista vanaansa pitkin tavaravaunuletkaa kohti Tunesia.

Illan tullen liikenne kylätiellä hiljenee. Joskus karauttaa nuorisojengi ohi auton ikkunat auki. Bassot jyskyttävät ja rytmit virtaavat kaikille tasapuolisesti, halusit tai et. Kun rauha on laskeutunut tienoon ylle, kuulen monia ääniä. Tuolla kopsahtaa kuiva viikunanlehti kiveykselle, toisaalla putoaa Johanneksen leipäpuun palko. Hevoset kopistelevat aitauksessaan, ja kaskaiden tymbaalit tarjoavat taustamusiikkia.

Nälkä! Siirryn sisälle paistamaan kalkkunapihviä. Pihvin kypsyessä teen salaatin. Istahdan syömään televisiouutisten ääreen. Yksi päivä Portugalissa ja Casa Velhassa on taas liittynyt henkilökohtaisen historiani helminauhaan.

Yleisön pyynnöstä...

Eräänä aurinkoisena päivänä kuljin kameroineni pitkin ranchia, nousin kattoterassillekin ja otin kuvia, joita niin moni teistä, hyvät lukijani, olette toivoneet. Tämä blogi tulee olemaan kuvitettu ja sanoitettu reportaasi pihapiiristä, jossa elelen talven yli Suomen kevättä odottaen. Eikä tässä kaikki... Myöhemmin lisää!

Kylätieltä pihaan pääsee "kahden pysähdyksen taktiikalla". Kuvassa alhaalla näkyvä varjo on ulomman portin yläosan. Portin alaosa on umpipeltiä. Portin ulkopuolella välittömästi on kylätie, jolla saattaa olla joku hurjapää menossa autolla tai mopedilla. Sisempi portti työnnetään sivuun kun halutaan päästä sisäpihalle - sen jälkeen kun ulompi portti on  .Järjestely on tarpeen koirien vuoksi.Vaikka - eipä  muurit ja portit niitä juuri pidättele. Sisemmästä portista Aada hyppää yli ja mini tulee ali. Vasemmalla vierastalon asuntojen ovet, taaempi minun yksiöni ovi. 

Näkymä pihalle. Vasemmalla suoraan saunatilojen ovi, taaimmaisena Bougainvillen alla oikealle Donna
Marian ovi, talon keskivaiheilla oikealla päätalon sisäänkäynti. Vasemmalla etualalla Kaijan kodinhoitotilat ja niihin liityvä varasto, oikealla edessä (ei näy kuvassa) Pertin "kaikkein pyhin" eli työkaluvarasto ja työtilat. Jos Pertin varastosta ei mitä löydy, sitä ei tarvita. 

Näkymä kattoterassille johtavilta portailta pihalle. Vasemmalla punatiilinen katto on 
saunarakennuksen. Portaiden vasemmalla puolella on muuri, jonka päällä kasvaa 
muratti. Kahden koiran kopit edessä oikealla ja taaempana "Kattila" eli kissojen koppi. 
Taustalla kylän taloja. 

Näkymä saunatilojen (vasemmalla) ja vesisäiliön välistä, niin sanotulle talouspihalle johtavan kaariholvin alta pihaan.
Yläpuolella kasvaa viiniköynnös, jonka alla on "lehtisateelta" suojattu pöytä- ja penkkiryhmä, jolla Kaija ja Pertti usein syövät lounasta. Kuvassa ne jäävät oikealla olevan pylvään taakse. Keittiön ikkuna suoraan edessä. 

Näkymä pihapatiolle (vesisäiliön päällä). Edessä Kaijan kodinhoitotila ja sen seinällä asetelmassa
vanhoja tuoleja. Oikealla kukkii päivänsini vanhaa hyyskää, possujen karsinaa ja kanojensuojaa
pihasta erottavalla muurilla. 

Pertin vaalimat ruusut kukkivat keittiön ikkunaa vastapäätä olevan saunarakennuksen seinustalla. Takana taas ryöppyää Donna Marian sisääntulon yläpuolella Bougainville. 

Pertti on tehnyt vesisäiliön päälle pihapatiolle asetelman vanhoista ruukuista.
Edessä olevat kolme askelmaa johtavat takapihalta patiolle Jasmiinikaaren alitse.