Ja sateet tulivat...

Sateen pitkään odotettu eliksiiri on viime päivinä oikein kunnolla langennut luontoa virkistämään. Kun sateet täällä tulevat, ne valuvat lähes aina kuin ämpäristä kaataen. Vasta täällä olen alkanut ymmärtää uutiskuvia ulkomailta, koskena ryöppyäviä sadevesiä, joiden mukana seilaa tavaraa jos jonkinlaista. Eräs asiantuntija totesi, että nykyiset suurtulvaongelmat johtuvat siitä, että niin suuri osa maanpinnasta on katettu vettä läpäisemättömillä aineilla. Kun vesi ei pääse imetymään maahan, se etsii eittämättä uomansa.

Ihmepensas kukkii. 

Tuulistakin on ollut. Ystävämme, jotka olivat pahimman sään aikaan matkoilla, löysivät kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa sijaitsevan asuntonsa terassilta vain murskautuneita muovituolia. Grilli oli lentänyt tiehensä. Sen jäännökset löytyivät myöhemmin talon uima-altaalta katutasosta. "Lentoturmassa" oli myös kaksi uima-allasalueen aidan pleksiä rikkoutunut. Oli onni, ettei kukaan ollut jäänyt lentävän grillin alle.

Suomen itsenäisyys on todella uusi asia. Sen tajuaa viimeistään, kun sitä vertaa esimerkiksi Portugalin itsenäistymiseen vuonna 1640. Vietimme Suomen 99.:ttä itsenäisyyspäivää ja Algarven Suomi -seuran 25-vuotista olemassaoloa parisataapäisellä joukolla Vila Mourassa, Hotelli Hiltonissa. Varmaan muidenkin, kuin minun silmäkulma kostui, kun kvartetti soitti mm. Sibeliuksen musiikkia sisältäneen ohjelmansa päätteeksi Finlandian, joka johdattaa väistämättä kuulijan ajatukset Suomen historiaan ja sen moniin vaiheisiin ensin Ruotsin ja myöhemmin Venäjän alaisuudessa.

Suomen lippu laitetaan kotiamme juhlistamaan aina, kun vähänkin aihetta.

Kuuntelin Suomen radiosta, kuinka itsenäisyyspäivään valmistauduttiin kotimaassa. Toimittajat kyselivät, miten suomalaiset aikoivat juhlaa viettää. Tavallisin tapa oli rauhallinen kotona oleilu ja kynttilöiden polttaminen sekä myöhemmin presidentin juhlavastaanoton seuraaminen tv:stä. Monille Tuntemattoman sotilaan seuraaminen tv:stä keskipäivällä oli niin ikään välttämätön rituaali tunnelmaan pääsemiseksi. Suomalainen tapa kummastutti useimpia haastateltuja ulkomaalaisia, joskin jotkut tuumasivat, että se sopii suomalaisille. Minua kummastuttaa, miksi sellaista pitää muun maalaisilta kysyä.

Auringon lasku Alvorissa.

Portugalilaiset ovat ylpeitä maasta ja kansastaan. He eivät kysele, mitä toisista maista ja toisista kulttuureista tulevat heistä ajattelevat. Heidät kasvatetaan itsetietoisiksi jo pienestä pitäen, täällä myös lasta arvostetaan yksilönä. Minusta on melkein liikuttavaa, kuinka suuresti portugalilaiset kunnioittavat muun muassa fado-perinnettä. Voice Portugal -kilpailuun otti osaa monta fadistaa. Tästä tulee mieleen muisto kotonamme järjestetystä illallisesta, johon olimme kutsuneet väkeä niin paljon, että meitä istui kaiken kaikkiaan kymmenen aterioimassa pöydän ääressä. Yllättäen kahviin päästyämme erään pariskunnan azorilainen mies nousi seisomaan ja esitti acapellana fadon.

Esitys sai minut kiitolliseksi ja hartaaksi. En voi mitään vastakkainasettelulle, johon jouduin kun vertasin vastaavaa Suomen oloihin. Kansanlaulun esittäminen acapellana yksityispäivällisillä käy tietysti, mutta en voi kuvitellakaan, että joku osallistuisi Voice Finlandia -ohjelmaan kansanmusiikkia esittäen! Sellainen olisi aivan tavatonta. Koko idea on pois suljettu ja se tuomitaan ehdottomasti formaattiin sopimattomana. Toisaalta - ei suomalainen kansanmusiikki herätäkään sellaisia tunteita, joita fado herättää. Fadoon on sisällytetty portugalilaisten tunteiden syvimmät tunnot.

Keski-Portugalia ja lentämisen vaikeus

Talvikautemme avausjakso Portugalissa on ollut jokseenkin vilkas. Riemulliset ystävien tapaamiset ja päivitykset kuuluivat alkuviikkoina lähes päivittäin ohjelmaamme. Ensimmäinen vierailu Suomesta on jo ollut ilonamme ja marraskuun alussa pääsimme vierainemme mielenkiintoiselle matkalle Coimbraan, Viseuun ja Anadiaan. Erinomaisena oppaanamme matkalla oli jälleen kerran Heli Ervi, jota on kiittäminen monipuolisesta opastuksesta Keski-Portugalilaiseen kulttuuriin ja maisemaan. Seuran ja Helin järjestämät matkat ovat olleet joka kerta kerrassaan eläymyksellisiä. Ilman noita matkoja olisimme huomattavasti tietämättömämpiä talvimaastamme.

Coimbran kaupunki on Mondego-joen varrella nouseville kukkuloille sijoittuva kaupunki, jonka syntyyn ovat vaikuttaneet niin roomalaiset kuin arabitkin. Se oli vuoteen 1260 asti Portugalin pääkaupunki, kunnes joutui luovuttamaan asemansa Lissabonille. Vuonna 1290 perusti Kuningas Dinis kaupunkiin yliopiston, joka on maailman kolmanneksi vanhin ja yhä toimiva. Yliopistoa siirreltiin vuoteen 1537 Lissabonin ja Coimbran välillä, mutta lopulta se sai jäädä Coimbraan. Lähes kateellisina katselimme yliopistossa opiskelevia nuoria, jotka "uniformuissaan" liikkuivat yliopiston historiaa täynnä olevalla pihalla, rakennuksissa ja käytävillä. Ainakin minua, poltetun maan lasta, Coimbran valtava historiaperintö melkein pyörryttää.

Coimbran yliopiston kampusta oli juhlallista mittailla.

Portugalissa on opiskelijoilla samanlaiset puvut. Yliopistojen opiskelijat pukeutuvat mustiin - pojat siisteihin pukuihin ja tytöt kävelypukuihin, mustiin sukkiin ja kenkiin ja mustiin, pitkiin viittoihin. Aineopiskelijat eroavat toisistaan pukuihin yhdistettyjen, eriväristen nauhojen perusteella. Portugalissa on usein, etenkin yksityiskoulujen ja joskus myös lastentarhojen lapsilla, yhtenäiset puvut, joiden mallit ovat koulun tai -tarhan päätettävissä,

Yliopiston tytöt myivät lyijykyniä kadulla. 

Jos minun pitäisi nimetä matkalla suurimmin vaikuttanut asia, se on ilman muuta Coimbran yliopisto ja etenkin sen kirjasto. Kirjaston katosta lattiaan ulottuvissa hyllyissä on noin 300 000 nidettä. Vanhin kirjastossa oleva kirja on raamattu 1100-luvulta. Tunnelma, jota pääsimme kirjahyllyjen peittämien seinien sisällä aistimaan, oli syvän harras. Koko käynnin ajan meitä vahti silmä kovana iäkäs nainen, jonka vastuulle kirjaston koskemattomuus oli ilmeisesti sälytetty.

Tämän kummempaa matkaselostetta en aio kirjoittaa, vaikka kerrottavaa olisi paljon. Suosittelen kaikille matkoja eri puolille Portugalia mitä lämpimimmin. Itse olen ollut yllättynyt alueiden suurista eroista. Ne eroavat jo pelkästään maastollisesti, mutta myös kulttuuriensa puolesta hämmästyttävän paljon. Menkää ja tutustukaa! Täällä Portugalissa matkustaminen on ainakin meille eläkeläisille hyvin edullista.

"Pyhän metsän" rajoilla sijaitseva Bussacon palatsihotelli on loistelias. Ihailimme sitä ainoastaan ulkopuolelta juuri kun hämärä oli laskeutumassa.  

Mitä matkoihin tulee, en voi kuin ihmetellä, miksi lennot Portugaliin tai Portugalista ovat niin hankalia. Jatkuvasti kuulemme, kuinka matkailijoita pompotellaan pitkillä odotuksilla, liityntälennoilla ja kuinka - lähes mahdotonta - on löytää suoria lentoja Lissaboniin tai Faroon. Kun TAP:in omistussuhteet alkoivat "hannata" muutama vuosi sitten, asiat muuttuivat entistäkin hankalammaksi. Nyt tähän "kiusantekoon" on liittynyt ainakin Lufthansa, jonka henkilökunta lakkoilee tämän tästä, lentoja perutaan ja siirrellään lähes mielivaltaisesti. Meidänkin paluulentoamme toukokuussa ehdittiin jo kertaalleen muuttaa ennenkuin edes lähdimme Suomesta. Eräs ystäväpariskunta kertoi, että heidän tammikuun lentoaan on siirretty jo kolme kertaa.

Asia, joka minua hämmästyttää jatkuvasti, on Portugalin julkisten palveluiden toiminta. Täällä asioilla on taipumus venähtää. Kukaan ei oikein osaa selittää, mistä venähtäminen johtuu. Ystävämme, jotka ostivat asunnon valmisteilla olevasta talosta lupauksella, että he pääsevät asumaan heinäkuun lopussa, ovat kerta toisensa perään pettyneet luovutuksen siirryttyä epämääräiseen tulevaisuuteen. Viranomaiset selittävät viivästymisen syitä milloin minkäkin tarkastuksen puuttumisella. Nyt jännitämme heidän kanssaan, pääsevätkö he edes jouluksi omaan kotiin.

Kreivin aikaan

Kun lokakuun 25. päivän aamutunteina taksi lennätti meitä kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa, tipahteli yötaivaalta muutama räntähitunen. Olimme jo edellispäivän säätiedotuksia kuunneltuamme ennakoineet tulevaa tilannetta ja peitelleet kesärenkaisen automme talvilepoon ystävän pihalle. Nähtyämme lähtöaamuna taksin ikkunasta räntähiutaleet, onnittelimme itseämme. Auton peitteleminen hyisessä yösateessa ja pienessä kiireessä olisi ollut kurjaa. Myöhemmin saimme vahvistuksena kotimaahan jääneiltä kuvia jo talvisista maisemista. Olimme totisesti suoriutuneet matkaan ns. kreivin aikaan.

Matkanteko ei aina käy niin kevyesti, kuin etukäteen olettaisi. Meitäkin koeteltiin välilaskulla Münchenissä, jossa jo täyteen pakattu kone jouduttiin purkamaan koneessa viime hetkillä ilmenneen kaapelivian vuoksi. Tuntien odotus tuntui painostavalta silloin, mutta koetut vaikeudet unohtuivat viimeistään, kun laskeuduimme bussista Portimaon bussiasemalla. Lämmin ja kostea ilta, vastassa olevat ystävät, meren tuoksu ja kaskaiden äänet kaappasivat meidät välittömästi syleilyynsä.

Monet suomalaiset ystävämme sattuivat olemaan retkillään, mutta saimme sentään extempore -kutsullamme jo kolmantena päivänä koolle parikymmentä henkeä Alvorin rantahiekalle. Tuuli ja sen myötä mainingit olivat melkoiset ja lentohiekka pisteli iholla, mutta aurinko lämmitti. Pelasimme petanqueta nais- ja miesjoukkueissa, maistelimme eväitä ja päivitimme kuulumisia. Silloin viimeistään tunsimme tulleemme kotiin.

Meren tyrskyjä Alvorin aallonmurtajalla.

Yksi talven ajankäyttöä koskevista suunnitelmistani on vakaa aikomus opetella Irma Ajanta-Kaukosen tekemän kirjan,"Punaoranssikukkainen puu ja muita mielenkiintoisia kasveja" -avulla tunnistamaan täkäläisiä puita, pensaita ja kukkia. Toin kirjan mukanani Suomesta, jossa usein kesän kuluessa selailin ja luin sitä. Teos antaa tiivistettyä tietoa trooppisen ja subtrooppisen alueen kasveista hyvälaatuisten ja havainnollisien kuvien ja lyhyiden esittelytekstien välityksellä. Juuri tuollaista tietoa olen kasveista kiinnostuneena kaivannut.

Passionhedelmässä on runsaasti vitamiineja ja flavonoideja. 

Toinen suunnitelma on opetella tuntemaan monia outoja, kauppojen ja torien tiskeillä myytävänä olevia hedelmiä ja niiden käyttötapoja. Täällä hedelmätiskeistä löytyy hedelmiä ja marjoja, joita en ole koskaan aikaisemmin nähnyt, saatikka maistanut. Muistelin muutama päivä sitten kumppanini kanssa kuinka Avokado tuli Suomeen. Sain sitä ensimmäisen kerran 70-luvun alussa maailmaa laajasti kolunneen serkkuni luona. Pidin sitä melko eksoottisena tuttavuutena, mutta ihastuin makuun heti. Nyttemmin se kuuluu eri muodoissa usein pöytäämme.

Ilahduin suunnattomasti, kun tapasin ensimmäisen kerran täältä Avokadopuita. Niiden lisäksi minulle iloa tuottavat kaikki hedelmäpuut. Olen viettänyt monia, onnellisia hetkiä kävelyretkillä ns. Sitruslaaksossa, jossa appelsiini-, sitruuna- ja mandariinipuut kantavat oksien täydeltä hedelmää ja puiden tuoksu melkein huumaa kukinta-aikana.

Sitruslaaksossa kasvaa appelsiineja, sitruunoita ja greippejä (kuvassa greippejä).

Tällä hetkellä suren naapurikiinteistössä olevan appelsiinipuun sadon kohtaloa. Isot, mehukkaat hedelmät putoavat ja mätänevät tyhjälle patiolle, sillä asunnon omistajat eivät ole paikalla eikä minulla, onnettomalla ei ole mitään keinoa päästä niihin käsiksi.

Puolustuslinnakkeita ja palatseja

Alentejon alue - niin Portugalin vilja-aittaa kuin onkin - on maan pahinta työttömyysaluetta. Työttömiä on noin kolme prosenttia enemmän kuin muualla maassa. Ken haluaa, voi ehkä jotain päätellä siitä, että maakunnan ruokataloudessa ovat tärkeitä ravintoaineita leipä ja läski. Poliittisella kartalla alue on vasemmistolaisin. Nykyinen presidentti, vuoden alkupuolella järjestetyillä vaaleilla valittu Marcelo Rebelo de Sousa, on kotoisin Alentejosta.

Laajojen viljelyalueiden lisäksi Alentejolle tunnusomaisia ovat lampaat, joita siellä käyskelee noin miljoona päätä. Myös lihakarjaa ja mustia possuja kasvatetaan. Näin keväisin maisemaa täplittävät iloisesti keltaiset lupiinit. Lupiinien väriloiston kanssa kilpailevat joka puolella valkoisena ryöppyävät, Portugalin kansalliskukaksi nimetyt Cistukset.

Amoreiran akvedukti on käsittämättömän suuri rakennelma. 

Retkemme ensimmäisenä päivänä bussimme suuntasi hyvää vauhtia kohti Elvasia, joka on 20 000 asukkaan kaupunki vain kymmenen kilometrin päässä Espanjan rajasta. Sen historiaan on kuulunut taisteluja lähes tauotta, ensin roomalaisia, sitten maureja ja espanjalaisia vastaan. Elvas vapautui maureista vasta 100 vuotta Lissabonin vapautumisen jälkeen. Kaupunkia lähestyttäessä katse kiinnittyy ensimmäisenä Amoreiran akveduktiin, joka on valtava rakennelma. Se on seitsemän kilometrin mittainen. Vuonna 1622 valmistuneen, Fransisco Arrudan suunnitteleman akveduktin muuten raskasta kokonaisuutta keventää rakennelmaan tehdyt, yli 800 kaariholvia. Luulisi, että akvedukti on roomalaisten rakentama, mutta toisin on. Sen rakentamista ovat rahoittaneet 1500- ja1600-lukujen vaihteessa kaupunkilaiset.

Bussimme yritti päästä mahdollisimman lähelle kaupungin keskustaa, jossa meidän oli määrä pienellä kävelyretkellä tutustua katumaisemaan. Pyrkiessämme keskustorille hengenvaaralliselta tuntuvien katukapeikkojen kautta, pysäytti poliisi bussin. Kuljettajalle rapsahti liian painavan ajoneuvon ajamisesta kivetyille kaduille 25 euron suuruinen sakko. Kuskin annettiin ymmärtää, että jos hän vielä uhmaa kieltoa, seuraava sakko olisi 100 euron suuruinen.

Senhora da Gracan linnoituksen keskiössä sijaitsee kuin sinne nakattuna kuvernöörin asunto.

Lyhyen pysähdyksen ja lievän takaiskun jälkeen bussi nousi jyrkkää tieosuutta Senhora da Gracan puolustuslinnoitukselle, jonka alapuolella ovat linnakkeeseen pyrkiviä vihulaisia vastaan raskaat laskusillat, vallihaudat ja muurin aukot tulisuihkuja varten, mutta keskiössä, rauhassa kaikkein korkeimmalla sijaitsee kuvernöörin asunto. Puolustuslinnakkeen ylimpään osaan todella kannatti kiikkua, sillä jyrkistä rapuista selvinnyt pääsi ihailemaan huikeaa näkymää yli koko seudun, aina Espanjan rajalle saakka.

Senhora da Gracan puolustuslinnakkeen rakentaminen alkoi 1833 ja rakennustyö kesti lähes kolmekymmentä vuotta. Markiisi Pombal, joka oli heikon kuninkaan, Dom José I:n pääministeri, kutsui Englannista saksalaisen filosofin, Lippen avukseen Lissabonin maanjäristyksen (v. 1855) jälkeen. Rationaalisen Lippen avulla ja kehoituksesta mm. maan puolustusvoimia uudistettiin ja useiden puolustuslinnakkeiden, kirkkojen ja julkisten rakennusten rakentaminen aloitettiin. Rahat isoihin rakennustöihin saatiin Brasiliasta, mutta valtaisan rakennustyöbuumin jälkeen valtion oma kassakin kolisi tyhjyyttään, ja monet silloin rakennetut rakennukset saivat rapistua rauhassa. Kun Portugalista tuli tasavalta vuonna 1911, tehtiin Gracan linnoituksesta vankila. Linnoitus avattiin vasta marraskuussa 2015 noin 6,1 miljoonan arvoisten kunnostustöiden jälkeen yleisölle.

Bragancan herttuoiden palatsi herättää kunnioitusta.

Seuraavan päivän kohteena on Bragancan herttuoiden palatsi Vila Vicosassa. Sanat eivät riitä kertomaan palatsin mahtavuudesta kuin murto-osan. Palatsi edustaa rakennustyylillisesti italialaista renesanssia ripauksilla uusklassismia ja barokkia. Palatsissa on 50 huonetta ja taka- ja sivuosissa englantilainen puutarha. Julkisivu on tehty harmaasta marmorista, ja se on 110 metriä pitkä. Palatsin monien huoneiden joukossa on myös kirjasto, joka silloisina aikoina oli erikoisuus. Kuningas Manuel II oli innokas lukija, ja hän halusi koota kirjat lähelleen. Kuningas Manuel II hallitsi Portugalia vuodesta 1640 alkaen.

Herttuoiden palatsissa ei kuparin kiillottajan ole tarvinnut miettiä, mitä tekisi. Etualalla marmorimorttelit.

Palatsi teki vaikutuksen meihin kaikkiin maalauksineen, sisustuksineen ja puutarhoineen. Puutarhan yhden portin päällä patsasteli korskea riikinkukko tarkastelemassa reviiriään. Luulimme ensin, että se oli elävän näköinen patsas, niin sulavasti se sopeutui pakalleen. Kun astuimme kierroksen jälkeen palatsin takana olevaan, auringossa kylpevään puutarhaan, tuntui kuin olisi tehnyt aikamatkan vuosisatojen taakse. Hetken ajan tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että palatsin kaltaisia paikkoja on säästynyt ihasteltavaksemme. Etenkin, kun nykyinen rakennustyyli on perin ankeaa näihin verrattuna.

Matkalla mukana herra Murphy

Joskus, kun kuvittelee huolehtineensa kaikesta mahdollisesta matkavalmisteluissaan, saattaa joutua jossain vaiheessa pettymään. Unohtaminen on ehkä korkean iän mukanaan tuomaa, mutta kyllä samaa tapahtui myös silloin, kun oli yksinkertaisesti liian monta asiaa, jotka piti ennen matkalle lähtöä muistaa. 

Tällä kertaa tajuntaan jysähti juuri ennen ensimmäiseen matkakohteeseemme saapumista, että olin unohtanut kameran muistikortin tietokoneeseen. Onneksi on puhelin! Muistan kuinka puhelinta ostaessani myyjä kehui siinä olevaa kameraa. Minulle asia oli sillä hetkellä yhdentekevä, mutta nyt iloitsin siitä. Kameralla sain mukaani vähän muitakin kuin muistikuvia. 

Tyypillistä maalaismaisemaa Alentejossa. 

Retkemme kohde Alentejo on jotain aivan toista kuin mikään muu Portugalin kolkka. Alentejo on Portugalin vilja-aitta. Kumpuileva maasto, sitä täplittävät, erilaisia viljakasveja tuottavat niityt, viiniköynnösrivistöt ja oliivipuulehdot jatkuvat silmänkantamattomiin. Viljelyalueita halkovasta bussista käsin on vaikea ymmätää, että vain noin kuudennes Portugalin väestöstä saa elantonsa maataloudesta ja että maa joutuu ostamaan leipäviljansa. Ihmettelen myös, mistä maatalous saa työvoimansa, sillä Alentejon alueella viljelijöiden keski-ikä on 55-57 vuotta ja myös alhainen syntyvyys.

Siellä täällä ilmavassa ja värikylläisessä maisemassa voi nähdä isohkon talon, jonka pihapiiriin kuuluu usein tuotantosuuntaan liittyviä siiloja tai tankkeja. Naapuriin on yleensä pitkä matka. Matkaoppaamme Heli kertoi, että esimerkiksi Herdade de Sobrosan viinitila, jolla vierailimme retken toisena päivänä, kuuluu tiloihin, joiden pinta-ala on vähintään 300 hehtaaria. Nimitystä "Herdade" ei nimittäin pienempi tila saa käyttää.

Viinijuurakko pukkaa versoa Herdade de Sobrosan viinitilalla.

Oliiviöljy oli jo kreikkalaisten, roomalaisten ja foinikialaisten välillä käytävässä kaupassa tärkeä tuote. Sitä käytettiin niin ruoanvalmistuksessa kuin myös ihon- ja hiustenhoidossa. Se oli hinnoissaan, ja siksi oliivilehtoja vartioitiin viranomaisvoimin. Aikanaan, jos kaatoi oliivipuun, rapsahti kaatajalle sanktioita ja jopa maasta karkoitus. Puut ovat vanhoja, tunnetaan joitakin jopa miljoonan vuoden ikäisiä. Ne näyttävätkin ikiaikaisilta, sillä niiden runko on monesti ryhmyinen ja kietoutunut. Se johtuu siitä, että puuta istutettaessa on samaan istutuskuoppaan työnnetty varmuuden vuoksi monta tainta.

Luulisi, että oliivipuu on helppohoitoinen, mutta se on virheajattelua. Jos kasvattaja haluaa saada kunnon sadon, on puita leikattava joka seitsemäs vuosi melko rajusti ja maata puurivistöjen välissä pitää muokata. Oliivipuut alkavat tuottaa hedelmää vasta noin kuusivuotiaana. Yksi puu voi tuottaa kerralla noin tuhat kiloa oliiveja. Puu on vaatimaton kasvuperänsä suhteen. Se työntää juurensa syvälle maahan, jonka vuoksi se kestää hyvin kuivuutta ja köyhääkin maaperää.

Oliivipuulehtoa.

Oliivipuulajeja tunnetaan noin 600. Puuaines on erittäin vahvaa ja sitä käytetään esimerkiksi koristesorvauksissa. Alentejon alueella olevat oliivipuutarhat ovat yleensä pieniä, vain keskimäärin kolmen hehtaarin luokkaa, mutta Portugalissa kasvaa runsas 8,5 miljoonaa oliivipuuta, joista elantonsa saa seitsemän miljoonaa perhettä suoranaisesti ja 30 000 välillisesti. Vaikka luvut ovatkin suuria, Portugali on vasta neljänneksi suurin tuottaja. Espanja on maailman suurin oliivituotteiden tuottaja. Joka tapauksessa oliivilla on suuri taloudellinen merkitys Portugalille.

Oliivit kerätään yleensä marraskuussa. Nykyään yhä useammin kerääminen tapahtuu koneellisesti. Puun alle levitetään kangas, jolle puuta ravistamalla oliivit putoavat. Hyvä ExtraVirgin -öljy, jonka happamuusprosentti on alle 0,8 prosenttia, saadaan kylmäpuristusmenetelmällä, mutta sillä tavalla saadaan talteen vain 30 prosenttia puristettavasta massasta. Loppumassaa puristetaan edelleen kuumamenetelmällä niin, että neljännenkin kerran jälkeen hyötyä saadaan levittämällä jäännös lannoitteeksi.

Pienenä suhdelukuna voin kertoa, että Portugalilainen käyttää kolmessa päivässä saman määrän oliiviöljyä kuin Suomalainen käyttää vuodessa!

Cistus, Portugalin kansalliskukka kukki kaikkialla.

Muihin retkikohteisiin palaan seuraavassa blogissani. Siihen asti; felicidades!

Kuoresta pullonsulkijaksi

Korkin tuottaminen ei sovi niille, jotka ajattelevat repivänsä siitä elantonsa. Sen kuulimme tiistaina, 15.3. käynnillämme António Bentes´in kulttuurikeskuksessa (Algarven Costume- ja etnografinen museo), jonka yhdessä osassa esitellään korkin tuotantoa ja jatkokäsittelyä. Novagortican tehtaalla São Brás de Alportelissa tutustuimme vielä pullonkorkkien tuotantoprosessiin. Opas kertoi, että korkin tuottajaksi ryhtyvällä pitää olla sekä pitkäikäisten geenit, pitkä pinna että mielellään valmis korkkitammimetsikkö. Puun, josta korkkia voidaan kerätä, täytyy nimittäin olla vähintään 25-vuotias. Laadukasta korkkia saadaan vielä 50-vuotiaasta puusta ja tuottoa 150-vuotiaasta puusta. Korkkitammi elää vanhaksi, vanhimmat yksilöt ovat jopa 200 vuotiaita.

Korkki on yksi Portugalin johtavista vientituotteista. Sen osuus maailman korkintuotannosta on reilu 50 prosenttia. Hyvänä kakkosena tulee Espanja noin 30 prosentin osuudella. Loput, noin kaksikymmentä prosenttia, jakavat esim. Tunisia, Marokko, Ranska, Pohjois-Afrikka ja Sardinia. Yksin Portugalin Alentejon alueella kasvaa korkkitammea yli 700 000 hehtaarin alueella.

Perinteisiä korkin keräämisessä käytettäviä työkaluja.

Korkki kerätään kesällä. Talven säillä on kaarnan keräämisessä merkitystä. Silloin kun talvi on ollut suotuisa korkin keräämiselle, se on ollut sopivan kostea, ja sen ansiosta kaarna irtoaa helposti. Kovin helppoa kaarnan irroittaminen ei kuitenkaan ole. Se vaatii kerääjältä miehen voimat ja korkeuksia sietävän pään. Koska puu "riisutaan" kokonaan, vaatii työ kiipeämistä puun yläoksistoon. Oppaamme totesi sarkastisesti, että kiipeämään ei päästetä nuoria miehiä, sillä putoamisvaara on suuri. Vanhoista ei ole niin väliä.

Perinteisesti kuori irroitetaan noin metrin korkuisina laattoina kirveellä. Kirvestä käytettäessä on varottava puun runkoa, sillä jos kirves osuu runkoon, se saa haavoja, joista uusiutuva kaarna saattaa arpeutua ja tehtävän korkin laatu kärsiä. Korkkia kerätään yhdestä puusta yhdeksän vuoden väliajoin. Kaarna kasvaa puuhun kuorinnan jälkeen aina uudelleen. Se on ympäristöystävällinen, uusiutuva ja biohajoava luonnontuote, jonka käyttö on yllättävän monipuolista. Portugalilaisesta korkista valtaosa menee vientiin, ja reilusta 70 prosentista tehdään pullonkorkkeja. Pieniä korkkitehtaita on Algarven alueella noin 70. 

Korkkilevyt on nostettu kiehumasta. Ja sitten prässiin!

Korkkitehdas Novacortiga suoltaa päivässä noin miljoona pullonkorkkia. Kun kuorma saapuu tehtaalle, kuorenkappaleista tehdään noin metrin korkuinen ja levyinen pino. Pino upotetaan kiehumaan tunniksi, jolloin kaarevat kuoret puristuksessa oikenevat. Sen jälkeen kappaleet leikataan korkin korkuisiksi suikaleiksi, joista korkit porataan. Tai kuorilevystä tehdään pitkä tanko, josta leikataan paksun kolikon kokoisia "lantteja", joita käytetään korkin ilmanaukkojen sulkijana. Toisessa menetelmässä kaarnasta tehdään murskaa, josta pullonkorkki puristetaan. Murskaa käytetään myös erilaisten korkkituotteiden valmistukseen.

"Stoppareita" viinipullon korkkeihin. 

Korkki on materiaalina hyvin monipuolinen. Hyvän kosteuden-, lämmön- ja kylmäneristyskykynsä vuoksi sitä käytetään mm. rakennusteollisuudessa. Siitä tehdään lattia- ja seinäkatteita, sitä käytetään verhoilumateriaalina, kalastustarvikkeissa, pelastusliiveissä, tehdään lompakkoja, laukkuja, kenkiä, hattuja, sateensuojia sekä käytetään koruissa ja urheiluvälineissä, kuten esimerkiksi sulka- ja baseballpalloissa.

Korkinvalmistajia kohtasi jokunen vuosi vakava kriisi. TCA-yhdiste aiheutti viineihin korkkivikaa, eli muutti viinin kellarinmakuiseksi. Jotkut viininviljelijät menettivät luottamuksensa luonnonkorkkiin ja siirtyivät käyttämään synteettisiä pullonsulkijoita. Tällä hetkellä tilanne on parantunut, sillä esimerkiksi tehtaiden laaduntarkkailuun on kiinnitetty entistä parempaa huomiota. Sen ansiosta käyttöön tulee vain hyvälaatuisia korkkeja.

Tahroja - seinillä ja kallioseinämissä

Eppu Normaali teki vuosia, vuosia sitten jo aikapäiviä klassikoksi luokitellun kappleen "Tahroja paperilla". Minulle kappale tulee aina mieleen kun näen graffiteja. Ihmettelen, mikä ihme äidin kullat pistää töhrimään seiniä, siltoja, junavaunuja, kallioita ja melkein mitä vain, missä maali vain suinkin pysyy. Eikö heille ole annettu tarpeeksi isoja paperiarkkeja piirtämisen tai raaputtelun himoon?

Muutama viikko sitten matkustimme junalla Portimaosta itään. Koska lähdön hetkellä oli melko hämärää, emme tulleet tarkistaneeksi joka suhteessa paikkaa, johon istuimme. Kun sitten olimme asettuneet aloillemme, huomasimme että vandaalit olivat vedelleet spraymaalilla ikkunan melkein tukkoon tageillaan. Ikkunasta ei nähnyt mitään. Jopa aseman nimen tarkistaminen siitä oli mahdotonta.

Luonnon omaa "graffititaidetta" hylätyssä asumuksessa.

En tiedä, miten Portugalin lainsäädäntö suhtautuu töhryihin, mutta Suomessa graffitien maalaaminen on laitonta. Tekijä - jos hänet nyt ylipäätään saadaan kiinni - joutuu korvaamaan ainakin tekosensa poistamisen. En ole täysin tietoinen, mitä muuta tekijäille koituu. Muistelen kuulleeni, että kulujen lisäksi tulee vähintään sakkorangaistus. Koska tekijät ovat melkein aina alaikäisiä ja varattomia, maksumiehiksi joutuvat melkein aina vanhemmat. Jos tuosta puuhastelusta jotain positiivista etsisi, niin uuden ammattiryhmän graffitien tekijät ovat saaneet synnytettyä, ja se on töhryjen poistajat. Spraymaalit tai tussit kun eivät aivan hevillä alustastaan lähde. Siinä tarvitaan melkoisen kovia aineita ja koneita.

Mitähän tämäkin kuva kertoo tekijäistään?

Koska itsekin harrastan maalaamista, en voi aivan kaikkia graffitien tekijöiden teoksia tuomita. Joskus näkee todella taidokkaita töitä, joiden viesti-, väri- ja muotokieltä voi jopa ihailla. Kyse onkin enemmän siitä, mihin niin sanottu teos on tehty.

Jossakin viranomaiset ovat järjestäneet graffitien tekijöille luvallisia paikkoja maalausalustaksi. Asuin 90-luvulla Malminkartanossa, jonka äärimmäisen ankean, kallioon koverretun asematunnelin kautta kuljin työmatkani. Nuoret "koristelivat" Helsingin nuorisotyön valvomana aseman seinille graffitimaalaukset, jotka oli tehty suunnitelmallisesti. Kuvat olivat suorastaan sarjakuvia tai kokonaisia tarinoita. Ne minäkin hyväksyin, sillä ne olivat maisemasta piilossa kallioluolassa. Näytti myös olevan niin, että toiset graffitien tekijät kunnioittivat toistensa töitä ja jättivät ne rauhaan. Niin ei joka paikassa ole. Kun yksi on tehnyt maalauksen, tulee toinen ja "parantelee" sen omilla tageillaan.

Käytännöllistä graffititaidetta käytöstä poistetussa ovessa ja ikkunassa.

Minua töhryt melkein aina ahdistavat. Muutama päivä sitten oli ilmestynyt tagi lähimaastossamme seisovan, hyödyttömäksi käyneen, vanhan tehtaanportin puhtaanvalkoiseen seinään. "Teos" ei ollut millään muotoa edes kaunis eikä taidokas. Eräänä iltana kävelimme Praia tres irmaosissa. Tähän asti sen kalliot ovat saaneet olla rauhassa graffititaiteilijoilta, mutta nyt sinnekin oli ilmaantunut suuri, värillinen tagi. Pääni melkein räjähti vihasta sen nähdessäni.

Praia tres irmaosin "kalliomaalauksia".

Kannatan sydämestäni valvonnan lisäämistä ja sanktioiden ankaroittamista syyllisten kiinnisaamiseksi. Portugalista tuskin löytyy sellaista seinänpätkää, johon eivät nuo maalarit ole jättäneet näytettä käsialastaan. Ja niitä seiniähän täällä riittää! J.Karjalainen lauloi: "Tahroja paperilla, älä siis suutu, ei siitä asiat miksikään muutu..." Niin kai se sitten on, ja siihen on minunkin tyytyminen!

Rapistunut kaunotar

Portugalin maaperä on enemmän ja vähemmän täynnä rapistuneita kaunottaria, enkä tällä tarkoita meitä eläkeläisiä. Tarkoitan ihmisten asuinpaikkoja, joiden rakennuskanta on ihmeellinen sekoitus vanhaa, vielä vanhempaa ja uutta sekä kaikkea siltä väliltä. Väitän kuitenkin, että villi, rakennusmääräyksistä (jos sellaisia edes on?) piittaamaton asujamisto tekee tästä maasta niin mielenkiintoisen.

Rua Augustalle johtava "riemukaari" on jokaiselle Lissaboninkävijälle tutun aukion alku ja loppu. Portin  ylimmät hahmot kuvaavat Cloriaa kruunaamassa Valoria ja Geniusta. 

Otsikossa viittaan Lissaboniin, jossa vietimme muutaman päivän viime viikonloppuna. Vaikka suurimman osan kaupungissaoloajasta vettä tuli kaatamalla ja kun taivas viimein maanantaina repesi, uhkasi kylmä pohjoistuuli viedä hiukset päästä, päätimme mennä sinne uudelleen heti kun mahdollista.

Onneksi Lissabonissa on metro, johon turvautuva ei välttämättä joudu nousemaan ollenkaan säiden armoille. Metroverkosto tuntuu turvalliselta, sillä jos matkaan oikeuttavaa lippua ei ole, ei pääse edes laiturille ja linjalta poistuttaessa kortti pitää vilauttaa laitteeseen portilla, josta pääsee asemalle.

Orientin asema on suuri risteysasema, jonka kautta junat, metro ja useimmat bussit liikennöivät. Muun muassa lentoasemalle pääsee kätevästi punaisen linjan metrolla. Punaiselta linjalta voi vaihtaa päämäärästä riippuen keltaiselle, vihreälle tai siniselle linjalle. Meidän hotellimme sijaitsi lähes vihreän linjan keskustan puoleisessa päässä, Baixa-Chiadossa. Vaihdoimme Alamedassa metron punaiselta vihreälle linjalle ja metroasemalta ulos astuessamme olimmekin melkein hotellin ovella.

Mosteiro dos Jeronimoksen luostarikirkon julkisivu on mahtava. 

Lauantaina nousimme ratikkaan, joka vei meidät Mosteiro dos Jeronimokseen, luostarikirkkoon, jonka Manuel I rakennutti 1500-luvulla. Valtavassa rakennuskompleksissa sijaitsee muun muassa Merimuseo, joka valottaa Portugalin merellistä historiaa monipuolisesti. Museokäynti kannattaa jaksottaa useampaan osaan, sillä yhdellä kertaa kulttuuriannos on melkein liikaa sulatettavaksi. Luostarikirkko ja argeologian museo jäivät meiltäkin toiseen kertaan.

Kiinalainen silkkikirjontatyö Gulbenkianissa.

Sunnuntain Ystävänpäiväkonsertti Kulttuurikeskus Gulbenkianissa oli elämys. Mirjam Helinin kilpailuunkin Suomessa osallistuneet solistit, sopraano Kateryna Kasper sekä baritoni Matija Meic´ esittivät ohjelman, johon kuului musiikin helmiä Mozartista ja Tchaikovskysta Lehariin. Olimme varautuneet tunnin ohjelmaan, mutta konsertti kesti puoli toista tuntia, emmekä totisesti pistäneet ajankulua pahaksemme. Suuren Gulbenkianin orkesterin soitto on jo itsessään nautinnollista kuultavaa, ja sen kohottivat vielä korkeampiin sfääreihin loistavat solistit.

Konsertin jälkeen tutustuimme Gulbenkianin museon kokoelmiin ja kiitimme, sekä mielessämme että ääneen toisillemme, armenialaista monimiljonääriä loistavasta lahjasta portugalilaisille. Museon kokoelma on monipuolinen ja mittaamattoman arvokas.

Markiisi Pombalin patsas hallitsee keskeisellä torilla, joka on saanut nimensä tämän, vuoden 1755 maanjäristyksen jälkeisen, valtavan rakennustyön organisoijasta. 

Maanantaina museot ovat kiinni kaikkialla maailmassa. Olimme varanneet päivän kaupunkiin tutustumiseen, mutta pureva pohjoistuuli pakotti meidät jälleen turvautumaan metroon ja sisätiloihin. Matkasimme Orientin asemalle, josta kävelimme kauppakeskus Vasco da Gaman kautta Oceanario de Lisboaan viettämään päiväämme merenalaisissa maisemissa. Nisäkkäät, kalat, meren kasvit ja muiden muassa kaksi jättiläissaukkoa vaativat huomiomme muutamaksi tunniksi. Ympäristö, jossa Oceanario sijaitsee, kuuluu EXPO-98 -maailmannäyttelyyn rakennettuun, moderniin kokonaisuuteen. Muutakin maailman- ja Euroopanlaajuista huomiota Lissabon on saanut, sillä vuonna 1994 se valittiin Euroopan kulttuurikaupungiksi.

Rapistunut kaunotar on siis kokenut muutakin kuin jatkuvaa ja vääjäämätöntä rapistumista. Kohotusleikkauksia on sinne-tänne tehty, mutta vanhaa ei ole pystytty hävittämään. Iloisesti kaupunkikuvassa rinta-rinnan kököttävät remontoidut talovanhukset vierellään melkein kiviraunioksi elähtänyt rakennus, usein ympäristön kaatopaikaksi muodostunut. Mieleen tulee usein tuota rinnakkaiseloa katsoessa, että onko joku laki, säännös tai perinne se, joka pitää raunioituneet tontit sellaisenaan aina vain ammoin vallatuilla paikoillaan. Sen haluan vielä selvittää, mutta oikean tiedon saaminen näyttää olevan hankalaa. Olen kuitenkin jo tutkimustyöni aloittanut. Toivotaan, että salat vielä joskus aukenevat!

Johan on markkinat

Ei viikkoa ettei markkinoita, näin voisi sanoa ainakin Algarvesta. Viime viikolla Portimaossa oli ns. normaalit markkinat, joissa myydään pääasiassa uutta ja tuoretta tavaraa. Sunnuntaina samalle kentälle oli levittäytynyt Antiikkimarkkinoiden nimellä tunnettu kauppatapahtuma. 

Markkinaherkku, joka muuttuu suoraan läskiksi. Tätäkin sai Antiikkimarkkinoilta. 

Anteeksi vain jos loukkaan jotakuta, kun nimitän kyseistä tapahtumaa kirpputoriksi! Kentälle on levitetty uskomaton määrä kaikenlaisia, myyjille tarpeettomaksi käyneitä tavaroita. Esillä on suurimmaksi osaksi vaatteita, mutta myytävänä on myös paljon kenkiä, koruja, työkaluja, sähkötarvikkeita, patjoja, astioita yms., yms. Pari jalkalamppua, kehystä ja askartelutarvikkeita jäi meidänkin "haaviimme", ja todella edulliseen hintaan. Vanhinko meille, ettei valurautapannuja löytynyt, sillä niille olisi ollut tilaus. 

Sympaattinen Citroén. Emme päässeet heittämään tarjousta.

Nyt, kun täällä on karnevaaliaika parhaassa menossa, ihmettelen sitä intoa, jolla väki osallistuu kaikenlaisiin tapahtumiin. Uutisissa on esitelty mm. erinäisten yhteisöjen talkoopajoja, joissa tehdään mitä mielikuvituksellisimpaa karnevaalitarpeistoa. Näyttää siltä, ettei muuten taloudellisesti kuralla olevassa maassa ole kitsasteltu karnevaaleihin sijoitetuissa rahasummissa. 

Karnevaalia vietetään katolisissa maissa laskiaisen aikaan ennen paastonaikaa. Seurasin sunnuntain uutislähetysten väläyksiä eri kaupunkien ja Brasiliankin karnevaalikulkueista, ja vertasin tahtomattani juhlakulttuurien eroja Suomessa ja Portugalissa. Suomessa ei täkäläisten karnevaalien tapaisia juhlia vietetä, ja syynä on ehkä katoliseen kirkkoon kuuluvien vähäinen määrä. Heitä on vain alle prosentin Suomen väkiluvusta. 

Onnellinen kokki.

Eräs asiosta hyvin perillä oleva taho kertoi minulle, että Portugalissa oikein etsimällä etsitään keinoja, joilla kansalaiset saadaan pidetyksi hyvällä mielellä ja heidän ajatuksensa pois masentavasta taloustilanteesta. 

Tieto sai minut jälleen kerran vertaamaan Suomea ja Portugalia. Kuuntelemme täällä lähes koko ajan suomalaisia radiokanavia. Se, mitä saamme niistä kuulla, on melkein poikkeuksetta masentavaa ja latistavaa. Välillä on lähetys kerrassaan katkaistava kun huonoja uutisia ei yksinkertaisesti kestä enää kuunnella. 

Hykertelin tyytyväisenä kuunnellessani presidentti Niinistön Valtiopäivien avajaisissa pitämää puhetta. Hän puuttui puheessaan siihen, kuinka suomalaiset "haukkuvat" ja arvostelevat toisiaan. Mitähän tapahtuisi, jos kaikki muuttaisivat toimintatapaansa ja rupeaisivat arvostelun ja haukkumisen sijaan kannustamaan ja kiittämään? Jäämme miettimään sitä!

Norsu keramiikkakojulla

Portugalissa elää vahvana markkinakulttuuri. Markkinoita pidetään melkein joka kylässä kerran kuukaudessa. Minulle kerrottiin viime talvena, että työläiset voivat pitää markkinapäivinä vapaata. Käytäntö oli minulle tuttu jo Suomesta, työurani alkuvuosilta. Saimme silloin puoli päivää vapaata Rovaniemen markkinoille osallistumista varten. Täällä suhtauduin minulle syötettyyn tietoon hieman epäillen. Itse en viettänyt vapaapäivää enkä aina lähtenyt ollenkaan markkinoille. Menin sinne ainoastaan silloin, kun hunaja oli loppumaisillaan. Sieltä nimittäin sai puolen kilon hunajapurkin viidellä eurolla. 

Paikallisia lihatuotteita markkinoilla. 

Maanantaina, helmikuun 1. päivänä oli jälleen Portimaon markkinapäivä. Sää oli suorastaan ihana. Sinistäkin sinisempi taivas antoi auringon lämmittää maiseman lähes hellelukemiin. Markkinakojut levittäytyivät joutomaalle messuhallin ja rautatieaseman läheisyyteen. Tavaraa oli tarjolla jos minkälaista, neuloista nauloihin ja kaikkea siltä väliltä. Väkeä oli paljon ja kauppa kävi vilkkaasti. 

Tytöt myivät huiveja eurolla kappale. 

Pitihän markkinoilta jotain ostaakin. Ostin muun muassa kapeanokkaiset pihdit, huiveja ja oliivien tarjoiluastian, jossa on syvennys siemeniä varten. Keramiikkakojun luona huitaisin muovikassilla tiskiltä alas kolme keramiikkakuppia. Kaksi niistä helähti rikki. Myymässä ollut poika selitti käsiään levitellen, että tavarat ovat hänellä vain myytävänä. Kysyin, paljonko olen vahingosta velkaa. Pahoitellen nuori mies pyysi kolmea euroa, jonka tietysti hänelle annoin. 

Markkinoille tulleilta tuottajilta saa lähes kaikkea, elävää ravintoakin. Kananpoikia, ankkoja ja kaneja tulee sääli. Ne kyhjöttävät rautahäkeissään alakuloisen näköisinä - nuo kuolemaantuomitut. En ole jäänyt seuraamaan niiden kauppaa, ohitan häkit aina vauhdilla kuten ainakin luopio. 

Eurolla energiaa.

Markkinakojujen lomassa leijuu munkinpaiston tuoksu. Meikäläisten munkkien portugalilaisia vastineita myydään rasvakeittimistä. Niitä ei ole muotoiltu mitenkään. Taikina lasketaan kiehuvaan rasvaan muutaman sentin levyisenä nauhana. Kojun ääreen seisahtunut asiakas saa käteensä höyryävän, rasvalle tirisevän "munkin" voipaperipaketissa. Onhan se hyvää, mutta aikamoinen kaloripommi. 

Tomera siementen, linssien ja herneiden myyjä. 

Keitin juuri äsken suolavedessä markkinoilta ostamiamme kik-herneitä, jotka ensin huuhdoin ja liotin vuorokauden. Ne turposivat liotuksessa kaksinkertaisiksi. Seuraavaksi paahdamme osan kiertoilmauunissa. Odotan maistamaan pääsyä jo vesi kielellä. 

Mimosan kosketus

Vuosi on kulunut viime kirjoitelmastani jo pitkälle kohti kevättä. Vuodenvaihteen vieraat ovat palanneet koteihinsa ja ikävät, mutta ilmeisesti pakolliset, flunssanpoikaset on kärsitty. Iloisia asioita ovat olleet lisääntyvä valo, uusi kuu ja sen tuomat tuoksut ja tunteet. Kevään merkkejä on täällä viime aikoina ollut muuallakin luonnossa. Minua on aina elähdyttänyt tietty tuoksu, jonka liitän kevääseen. Olen kuvitellut, että samanlaista tunnetta ei tulisi siellä, missä ei ole sulavia hankia ja vettä tiputtelevia jääpuikkoja. Nyt tiedän, että kevään tuoksun tuntee myös täällä, sillä olen sen jo haistanut.

Eräänä iltana järjestelin parvekkeelle savuttelupaikkaa vieraalle. Päivä oli jo mennyt mailleen ja sininen, nopeasti ohi menevä hetki laskeutunut maiseman ylle. Avasin oven parvekkeelle ja seisahduin niille sijoilleni hämmästyneenä. Maisema oli sakeanaan kaskaitten äänistä. Niitä en ollut kuullut sen koommin kuin tulimme Suomesta lokakuun lopussa. Kuuntelin äänimaisemaa aivan huumautuneena ja kutsuin kumppaninikin kuuntelemaan. Haistelimme ilmaa, jossa oli aivan selvästi kevään tuoksu ja havannoimme taivaalla lähes täyden kuun. Sen ympärillä oli nk. saderengas. Kotona pohjoisessa rengas olisi merkinnyt pyryä, mutta täällä se tiesi vesisadetta, joka viime aikoina on ystävällisesti tullut alas öisin. Kun vieraiden mentyä siivoilimme paikkoja ja kävin uudestaan parvekkeella, sade valuikin jo tiheänä.

Kevättä enteilevää rusotusta iltataivaalla. 

Mantelipuut, jotka ovat suojaisissa paikoissa kukkineet jo joulukuussa, ovat kehittäneet kukkia aina vain enemmän. Kukat ovat joko vaalean aniliininpunaisia taikka valkoisia. Joku oli arvellut, että aniliininpunaiset kukat olisivat karvasmantelipuun merkki. Niin ei kuitenkaan ole. Mantelipuita on vain eri lajeja, Karvasmantelit ovat makeamantelin alalajia (Prunus amygdalus amara). Ne ovat myrkyllisiä, mutta vähäisessä määrin ja kypsänä nautittuina vaarattomia. Kun Mantelipuun kukinto on täytenä, maisema on kuin satukirjasta.

 

Unikon kukkiakin näkyy jo suojaisissa katveissa.

Portugalissa on myös toinen puu, jonka kukinta-aika on kaikkien kauneutta etsivien nähtävä. Se on Mimosa. Se tunnetaan Suomessa helppohoitoisena ja yleisenä huonekasvina (Tuntokasvi, Mimosa pudica), jonka kukkimista en ole koskaan nähnyt. Juice Leskinen lauloi Mimosasta kuvaavasti; "Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä, sielu on kipiä, sielussa tuulee..." Lapsena huvittelimme koskettamalla ruukussa kasvavaa, herkkää kasvia. Se vetäytyi kosketuksesta suppuun. 

Portugalissa Mimosa on puu, jota esiintyy ruohona, varpuina ja puina ja sitä esiintyy myös trooppisessa Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa. Se kuuluu hernekasvisukuun. Kun Mimosan kukinta-aikana liikkuu esimerkiksi Montschiquen alueella, törmää kokonaisiin metsiköihin, jotka ovat kukinnoista keltaisenaan. Isot, mykiömäiset kukat muodostavat kukkaterttuja, jotka riippuvat raskaina ja hohtavan keltaisina puissa. 

Mimosa ei ole pelkästään koristekasvi. Sitä käytetään Ayurveda-lääkityksessä mm. erään loismadon poistamiseen. Kasvin lehdistä tai siemenistä valmistetaan lääkkeeksi tarkoitettua teetä tai jauhetta. 

Meren pelottava lumo

Ne, jotka ovat seisoneet tuulisena päivänä Atlantin valtameren rannalla, ovat luultavasti tajunneet jotain ihmisen pienuudesta. Ainakin minua mainingit ja taivaanrantaan yhtyvä horisontti puhuttelevat väkevästi. Se on samalla kertaa järjettömän kaunista ja hurjan peloittavaa. Lähes samanlaiseen euforiaan olen yltäyt Lapissa, jossa olen katsellut tunturin laelta seuraavia ja seuraavia, silmänkatamattomiin kohoavia paljaita tuntureita. Myös siellä olen melkein ilmestyksenomaisesti käsittänyt, kuinka häviävän pieni ihminen on.

Mainingit lyövät ja meri kuohuaa. 

Atlantin valtameri on maapallon toiseksi suurin valtameri Tyynen valtameren jälkeen. Se peittää  viidenneksen maapallon pinta-alasta. Sen mahtava vesialue kantaa merkittäviä taloudellisia ja teknisiä edellytyksiä, joita kaikkia ei vieläkään ole hyödynnetty. Eräs niistä, suomalainen keksintö vuoroveden käyttämiseksi energianhankintaan, on koeasteella Portugalin länsirannikolla.

Jotakin sentään on yritetty tehdä merienkin hyväksi. Kansainvälinen merilakisopimus solmittiin 20 vuotta sitten, vuonna 1982, joulukuun 10. päivänä. Sopimuksen allekirjoittajia on 157 ja sen on ratifioinut 138 maata. Sopimuksessa määritellään säännöt meren käytölle ja muun muassa valtioiden ja vieraiden alusten oikeudet aluevesillä ja merten talousalueilla. Sopimuksesta huolimatta merten kuntoa uhkaavat saasteet, liikakäyttö ja elinympäristöjen tuhoutuminen. Jo pelkästään se, että yli puolet ihmisistä elää merenrannan tuntumassa tai lähimmän 100 kilometrin säteellä rannasta, on vakava uhka. On laskettu, että vuoteen 2025 asuinalueiden ja ihmisten osuus merenranta-asumisessa on noussut jo 75 prosenttiin.

Grillattuja Kultaotsa-ahvenia ja katkaravun pyrstöjä. 

Täällä Portugalissa istuessaan herkullisen kala-ateran ääressä tuskin tulee ajatelleeksi merten kalakantojen tilaa. Vaikka pitäisihän meidän! Sopimuksia on tehty ja monenlaisia laskelmiakin tehty. Noin 50 prosenttia kalasaaliista pyydetään kestävästi, mutta 25 prosenttia liikakalastetaan. Ennustettu on, että jo vuonna 2030 yli puolet syötäväksi tarkoitetusta kalasta on viljeltyä. Parin vuosikymmen aikana tehdyt suojelusopimukset eivät vain pure käytäntöihin, koska monilla mailla ei ole keinoja määräysten toteuttamisen valvontaan. Päävastuu on rannikkovaltioilla, mutta mistä rahat ja välineet?

Henrik Purjehtija katseli Maailmanlopun rannalta horisonttiin ja suunnitteli purjehduksia.

Kävimme jälleen kerran vieraidemme kanssa Maailmanlopun niemellä, jonka jyrkillä kallioilla seisoi horisonttiin uteliaana tähyillen jo 1400-luvun alkupuolella Henrique, joka sai lisänimen Purjehtija eli Infante. Henrique oli Portugalin kuningas Joao I:n kolmas poika. Hänen uteliaisuudestaan ja kaukonäköisyydestään perustettiin Sagresin niemelle purjehdusakatemia, jossa suunniteltiin tulevien vuosikymmenten löytöretket. Akatemiaan koottiin maan parhaita asiantuntijoita, muun muassa tähtitieteilijöitä, matemaatikkoja, laivanrakentajia ja kartanpiirtäjiä. Heidän yhteistyöllään ja maureilta opittujen taitojen pohjalta alkoi Portugalin maailmanvalloitus ja Afrikan rannikkojen järjestelmällinen tutkiminen. Ensimmäinen laiva, joka yhteistyön tuloksena rakennettiin, tehtiin muuten Alvorin naapurikaupungissa, Lagosissa.

Samana päivänä, 22.5.1998, kun portugalilaisen löytöretkeilijän, Vasco da Gaman Intiaan purjehduksesta tuli kuluneeksi 500 vuotta, avattiin Lissabonissa vuosituhannen viimeinen Expo-maailmannäyttely, jonka teemaksi oli valittu Os Oceanos, Um Património para o Futuro eli suomeksi; Valtameret, perintö tulevaisuudelle. Aika näyttää, millainen perintö meitä odottaa.

Tästä on ihminen mennyt.