Meren pelottava lumo

Ne, jotka ovat seisoneet tuulisena päivänä Atlantin valtameren rannalla, ovat luultavasti tajunneet jotain ihmisen pienuudesta. Ainakin minua mainingit ja taivaanrantaan yhtyvä horisontti puhuttelevat väkevästi. Se on samalla kertaa järjettömän kaunista ja hurjan peloittavaa. Lähes samanlaiseen euforiaan olen yltäyt Lapissa, jossa olen katsellut tunturin laelta seuraavia ja seuraavia, silmänkatamattomiin kohoavia paljaita tuntureita. Myös siellä olen melkein ilmestyksenomaisesti käsittänyt, kuinka häviävän pieni ihminen on.

Mainingit lyövät ja meri kuohuaa. 

Atlantin valtameri on maapallon toiseksi suurin valtameri Tyynen valtameren jälkeen. Se peittää  viidenneksen maapallon pinta-alasta. Sen mahtava vesialue kantaa merkittäviä taloudellisia ja teknisiä edellytyksiä, joita kaikkia ei vieläkään ole hyödynnetty. Eräs niistä, suomalainen keksintö vuoroveden käyttämiseksi energianhankintaan, on koeasteella Portugalin länsirannikolla.

Jotakin sentään on yritetty tehdä merienkin hyväksi. Kansainvälinen merilakisopimus solmittiin 20 vuotta sitten, vuonna 1982, joulukuun 10. päivänä. Sopimuksen allekirjoittajia on 157 ja sen on ratifioinut 138 maata. Sopimuksessa määritellään säännöt meren käytölle ja muun muassa valtioiden ja vieraiden alusten oikeudet aluevesillä ja merten talousalueilla. Sopimuksesta huolimatta merten kuntoa uhkaavat saasteet, liikakäyttö ja elinympäristöjen tuhoutuminen. Jo pelkästään se, että yli puolet ihmisistä elää merenrannan tuntumassa tai lähimmän 100 kilometrin säteellä rannasta, on vakava uhka. On laskettu, että vuoteen 2025 asuinalueiden ja ihmisten osuus merenranta-asumisessa on noussut jo 75 prosenttiin.

Grillattuja Kultaotsa-ahvenia ja katkaravun pyrstöjä. 

Täällä Portugalissa istuessaan herkullisen kala-ateran ääressä tuskin tulee ajatelleeksi merten kalakantojen tilaa. Vaikka pitäisihän meidän! Sopimuksia on tehty ja monenlaisia laskelmiakin tehty. Noin 50 prosenttia kalasaaliista pyydetään kestävästi, mutta 25 prosenttia liikakalastetaan. Ennustettu on, että jo vuonna 2030 yli puolet syötäväksi tarkoitetusta kalasta on viljeltyä. Parin vuosikymmen aikana tehdyt suojelusopimukset eivät vain pure käytäntöihin, koska monilla mailla ei ole keinoja määräysten toteuttamisen valvontaan. Päävastuu on rannikkovaltioilla, mutta mistä rahat ja välineet?

Henrik Purjehtija katseli Maailmanlopun rannalta horisonttiin ja suunnitteli purjehduksia.

Kävimme jälleen kerran vieraidemme kanssa Maailmanlopun niemellä, jonka jyrkillä kallioilla seisoi horisonttiin uteliaana tähyillen jo 1400-luvun alkupuolella Henrique, joka sai lisänimen Purjehtija eli Infante. Henrique oli Portugalin kuningas Joao I:n kolmas poika. Hänen uteliaisuudestaan ja kaukonäköisyydestään perustettiin Sagresin niemelle purjehdusakatemia, jossa suunniteltiin tulevien vuosikymmenten löytöretket. Akatemiaan koottiin maan parhaita asiantuntijoita, muun muassa tähtitieteilijöitä, matemaatikkoja, laivanrakentajia ja kartanpiirtäjiä. Heidän yhteistyöllään ja maureilta opittujen taitojen pohjalta alkoi Portugalin maailmanvalloitus ja Afrikan rannikkojen järjestelmällinen tutkiminen. Ensimmäinen laiva, joka yhteistyön tuloksena rakennettiin, tehtiin muuten Alvorin naapurikaupungissa, Lagosissa.

Samana päivänä, 22.5.1998, kun portugalilaisen löytöretkeilijän, Vasco da Gaman Intiaan purjehduksesta tuli kuluneeksi 500 vuotta, avattiin Lissabonissa vuosituhannen viimeinen Expo-maailmannäyttely, jonka teemaksi oli valittu Os Oceanos, Um Património para o Futuro eli suomeksi; Valtameret, perintö tulevaisuudelle. Aika näyttää, millainen perintö meitä odottaa.

Tästä on ihminen mennyt.