Bolo rei ja muuta jouluista

Nyt talo alkaa olla joulukunnossa, sitä viimeistä silausta vaille, joka tulee jouluruokien tuoksusta. Tosin jouluruokien tuoksuja ei minun kämpässäni leiju. Minä vietän jouluni toisaalla. Saattaa olla, että jouluaattona syön pizzaa taviralaisessa italialaisravintolassa. Tai pastaa! Se ei tee minua murheelliseksi, sillä jos minulta puuttuvat kaikki muut jouluun ehdottomasti kuuluvat asiat, ei sitä tunnelmaa voi lavastaa pelkästään lanttu- tai porkkanalaatikon eikä kinkun tuoksuillakaan.

Ehkä nyt kysytte, mitkä elementit kuuluvat ehdottomasti minun jouluuni. Perhe tietysti, eli se joukko, joka on minulle läheinen ja tärkeä. Kaipaan myös havumetsien tuoksua ja sitä maagista valoa, joka heijastuu lumesta. Kaipaan jouluyön retkeä hautausmaalle, pysähtymistä ja muistoja, joita erinäisillä paasilla kynttilää kohmeisin sormin sytytettäessä tulvii mieleen ihmisistä, jotka kerran kuuluivat elämäämme. Kaipaan myös joitakin joululauluja, mutta niitä voin onneksi kuunnella YouTubesta! Olen tunnelmoinut muun muassa Jouluoratoriota kuunnellen jo monta kertaa. Se on joka kerta yhtä sykähdyttävä.

Täällä Portugalissa on jouluhössötys aivan yhtä kiihkeää kuin kotimaassakin. Televisio tulvii teennäisen oloisia jouluohjelmia. Ja mainoksia! Niin ärsyttäviä, että on pakko sulkea koko makkine välittömästi. Ostoskeskuksessa soivat joululaulut, jopa pihalla asti, ja hyllyt pursuavat erilaisia joulutavaroita. Ruokaa tarjotaan ostettavaksi sellaisia määriä, kuin olisi odotettavissa monen kuukauden mittainen elintarvikkeeton aika. Mukavaa television antia ovat olleet sellaiset lahjaideat, joita jokainen voi valmistaa pikkurahalla itse esimerkiksi kierrätysmateriaaleista. Lyhyissä ohjelmissa on esitelty lahjan valmistaminen alusta loppuun. Myös erilaisten kierrätysmateriaalien käyttämistä lahjojen paketoimiseen esiteltiin yhdessä ohjelmassa.

Portugalissa jouluaatto ei ole sellainen juhla kuin meillä, jossa kaikki suurin piirtein pysähtyy. Jouluaattoyönä syödään Bacalhauta, jonka pääraaka-aine on kuivattu turska. Ruoka on eräänlainen keiton ja padan välimuoto. Turskan lisäksi siihen saatetaan laittaa porkkanaa, kaalia, perunoita, tavallista- ja valkosipulia sekä kananmunia. Ruoka maustetaan neilikalla (gravinhos) ja kuminalla (cominhos). Valmiiseen ruokaan lorautetaan vähän etikkaa tai sitruunaa. Turskaa on liotettava pari päivää ennen ruoan valmistamiseen ryhtymistä, sillä kuivattu turska on hyvin suolaista.

On ihmisiä, jotka inhoavat Bacalhauta, ja toisia jotka rakastavat sitä. Minulla on siihen melko neutraali suhde. Ei se minusta mitään herkkua ole, onpahan vatsan täytettä. Rasittavaksi sen syömisen tekee portugalilainen kalankäsittely. Kalassa on aina kaikki ruodot mukana. Olin aivan järkyttynyt, kun ostin Continentin uskomattoman rikkaasta kalatiskistä ensimmäisen kerran lohta, josta aioin tehdä lohimedaljonkeja. Rouva Kalatiski otti käteensä mahtavankokoisen puukon ja pätkäisi kipakalla iskulla kokonaisesta lohesta palasen. Mukaana tulivat niin selkä- kuin muutkin ruodot.

Joulupäivä on täällä se varsinainen juhlapäivä. Silloin emännät kantavat pötyä pöytään minkä kerkiävät. Silloin kutsutaan ystävät ja sukulaiset syömään ja istutaan pöydässä herkuttelemassa pitemmän kaavan kautta.

"Keittiön" ovi on saanut perinnekankaan suojaamaan kylmältä ja "vahtikoiran", joka tukkii oven alustan ilmaraon.

Erilaisia leivonnaisia täällä on tarjolla mitä uskomattomampia. Donna Maria tarjosi minulle eilen "välipalaksi" soikeita batata- eli perunaleivoksia, Broas castelares. Leivos on silattu hunajalla. Uskomattoman hyvää! Perinteinen portugalilainen joululeivonnainen on joulupulla, Bolo rei, jossa on runsaasti kuivattuja ja/tai säilöttyjä hedelmiä. Sen virtuaalitarjoilun myötä toivotan teille, hyvät lukijani oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa!

Bolo rei on perinteinen portugalilainen joulupulla. 

Mikään ei ole niin tärkeää kuin jalkapallo

Urheilua harrastavien portugalilaisten sydämissä on jalkapallo ehdoton ykkönen. Sitä seurataan intohimoisesti sekä kotimaan sarjoissa että ulkomaisilla areenoilla. Toistaiseksi Portugalin paras saavutus kansainvälisissä turnauksissa on vuoden 2004 jalkapallon EM-kilpailuissa saavutettu hopeasija. Sen arvoa nosti aikanaan se, että ottelu pelattiin Faron ja Loulén välillä sijaitsevan Estádio Algarven nurmikentällä. Voin vain kuvitella millainen riemu stadionilla on silloin ollut portugalilaisyleisön kiittäessä omiaan mitalista.

Estádio Algarve rakennettiin vartavasten vuoden 2004 EM-turnausta varten. Turnauksen puuhamiehenä oli silloinen urheiluministeri, nykyään päivän puheenaiheena kuuluisuuten pompsahtanut José Sócrates, josta lisää vähän myöhemmin.

Jos Suomessa ei luoteta omien arkkitehtien osaamiseen, niin ei siihen luoteta Portugalissakaan. Stadionia suunnittelemaan kutsuttiin yhdysvaltalainen arkkitehtitoimisto Populous. Populousin arkkitehdit pitivät stadionia suunnitellessaan mielessään Portugalin maineen merenkulkumaana ja onnistuivat erinomaisesti merellisen vaikutelman luomisessa. Tulos on kieltämättä vaikuttava.

Estádionin rakentaminen oli herättänyt kansan parissa melkoista polemiikkia, sillä rakentamiseen upposi "pitkä penni" köyhän maan rahoista. Ärtymystä herättää vieläkin se, että EM-kisojen jälkeen stadionilla on kuulemma ollut hyvin vähän käyttöä.

Carla Trafaria on Portugalin tv-uutisten pääkuuluttaja. 

Tänään etusivulla oli Marco Silva, jalkapallovalmentaja. 

Portugalilaiset tv-uutislähetykset ovat totisia ja pitkiä, ja etenkin jalkapallolla on niissä iso sija. Sama uutistoimittaja lukee kaikki uutiset, niin sään, talousuutiset, lehtikatsaukset kuin urheilu-uutisetkin. Vain kirjeenvaihtajilla eri puolilta maailmaa on omat osuutensa, ja aamuisen liikennetilanteen pääväylillä kertoo liikenteen tarkkailupisteen edustaja.

Tällä hetkellä Portugalissa on kaksi kuumaa puheenaihetta. Toinen on valtionjohtoisen lentoyhtion, TAP:in yksityistämishanke joka, kuten arvata saattaa, puhuttaa kansalaisia niin puolesta kuin vastaankin. Toinen puheenaihe on entisen pääministerin, Jóse Carvalho Pinto de Sousa Sócratesin omavaltaiset toimet valtionkassan käyttämisestä omiin tarkoitusperiinsä.

Aika näyttää, kuinka portugalilainen oikeuslaitos parhaillaan käynnissä olevissa oikeuden istunnoissa onnistuu yrittäessään tuomita syyllisen. Kyse ei nimittäin ole vain Sócratesista, vaan hänen lisäkseen isosta joukosta valtion- ja yritystalouden päättäjiä. Tässä yhteydessä pohditaan myös, mikä vaikutus oikeuden käsittelyssä ja aikanaan tuomiossa on korruptiolla, joka erään lähteen mukaan on Portugalissa "järjestelmään integroitunutta", ja sellaisena lähes kaiken päätöksenteon taustalla.

Jouluisia puuhia

Eläinmaailmassa on useita lajeja, jotka joko nukkuvat tai horrostavat talven yli. Pohjoisen ihminen kadehtii moista, sillä Pohjoisella pallonpuoliskolla talvi puristaa ihmisraukan kahden pimeän väliin ja viimeistelee vaikutuksen pakkaslukemilla. Pimeää ja pakkasia riittää Suomessa pahimmillaan monta kuukautta.

Olen joskus epäillyt syntyneeni epähuomiossa väärälle pallonpuoliskolle. Herkästi palelevaisena en ole koskaan pitänyt pakkasista ja siksi muutin parikymmentä vuotta sitten Napapiiriltä pääkaupunkiseudulle. Seitsenkuinen koeluontoinen asumiseni Portugalissa on tähän mennessä todistanut, ettei kylmää pääse karkuun. Talviöinä lämpötila saattaa täälläkin laskea pakkasen puolelle, mikä ei sinänsä vielä olisi kylmään tottuneelle mikään katastrofi. Katastrofi sen sijaan on portugalilainen rakennuskulttuuri. Täällä ei osata rakentaa lämpimiä taloja. Rakentajat eivät ymmärrä, että mikä pitää lämpimän sisällä, pitää sen myös ulkona.

Eräänä viileänä, mutta aurinkoisena päivänä huomasin ulkoportaallani pienen-pienen gekon. Se oli vain kolme-neljä senttiä pitkä. Se oli hurmaava! Täydellinen paketti, kolmion muotoinen pää, häntä ja kaikki viisi varvasta jokaisessa neljässä jalassa. Ihastelin sitä rähmälläni portaalla. Se oli vähän kohmeessa, sillä se vain hypähti, kun tökkäsin sitä sormellani. Gekot horrostavat talvella, mutta saattavat auringon lämmittäessä tulla esille. Tuo baby-gekko oli ilmeisesti karkuteillä. Aika pian se hävisi portaalta, liekö äiti hakenut poikasen pesän turvaan.

Tämä gekko on aikuinen ja sen tavoitin kesällä kiipeilemässä väliseinään sijoitetun ikkunan karmilla.

Täällä yleisin gekkolaji on Osga (Tarentola Mauritanica). Se lisääntyy pääasiassa kaksi kertaa vuodessa, maalis-huhtikuussa ja kesä-heinäkuussa. Se munii kaksi munaa kerrallaan. Portugalin gekot ovat täysi-ikäisinä 10 - 15 sentin mittaisia. Niitä vilistää seinillä lämpimänä aikana. Yleensä ne pysyttelevät ulkona, mutta joskus saattaa joku yksilö "eksyä" sisätiloihinkin. Ihmiselle ne ovat harmittomia otuksia. Mitä nyt kakkivat oleskelupaikkansa, kuten pihapergolan. Jätökset muistuttavat linnun jätöksiä ja niitä on paljon. Sen huomasin pergolaa siivotessani.

Muratista tekemäni joulukranssi.

Olen viime päivinä leikannut murattiaitaa, joka uhkaa vallata nurmikon. Leikkaamisesta saatavia oksia olen hyödyntänyt punomalla niistä kransseja. Saan kompostiin muuten vietäviä oksia kierrättämällä ehkä jonkun oven koreaksi. Muratti on melko sitkeä eläjä, ja se säilyy ulkotiloissa hyvänä melko pitkään. Huomattavasti miellyttävämpi työmateriaalikin muratti on kuin kataja, josta olen kransseja punonut kotona Suomessa. Kataja on kovin piikkinen, sitä ei voi käsitellä muuten kuin käsineet kädessä eikä sitä saa pysymään koossa muuten kuin sidontalangan avulla. Pensaskataja, jota Pohjois-Suomessa kasvaa, ei ole suojeltu kuten Etelä-Suomessa kasvavat sypressimäiset puukatajat ovat.

Enää ensi viikko isännättömässä talossa. Sitten saamme vahvistusta tallin huoltamiseen. Suomesta saapuu isännän mukana koulutyttö Inka, joka haluaa koko joululomansa ajan hoitaa hevoset. Joululoman aikana talvikin taittuu ja päivät alkavat pidetä. On jännittävää seurata, millaisia muutoksia talven kääntyminen kevääksi tuo mukanaan.

Orjia ja orjuuttajia

Portugal on kunnostautunut aikanaan asiassa, josta saadut kannukset ovat vähän kyseenalaiset. Orjakaupan vielä ollessa laillista tänne on tuotu 33 000 laivallista, eli runsaat 4´650´000 orjaa. Se tarkoittaa, että Portugal on orjien käyttäjänä ennätyksen haltija.

Historiankirjoituksista selviää, että kaikki laivoissa tuodut orjat eivät tosin päätyneet orjamarkkinoille, sillä aika moni heistä onnistui karkaamaan. Jonkin tiedon mukaan karanneita olisi ollut jopa 300 000. Siitä, mihin karanneet päätyivät, historiankirjoitus ei sen sijaan kerro.

Kävelin sunnuntaina appelsiinipuurivien välissä ja näin monessa kohtaa lastauslavoja täynnä tyhjiä keräyslaatikkoja. Yhdellä tarhalla oli poiminta jo käynnissä. Pohdiskelin mielessäni, että ovatkohan poimijat portugalilaisia. Olin vuosia sitten nimittäin hirveän hämmästynyt kun kuulin, että esimerkiksi Saksassa parsaa eivät poimi saksalaiset, vaan enimmäkseen puolalaiset. Tosin vierastyöläisten käyttäminen erilaisina sesonkeina on Suomessakin tuttua. Meille lennätetään ainakin thaimaalaisia poimimaan metsä- ja suomarjoja, virolaisia mansikanpoimintaan ja kiinalaisia kivitöihin.

Joulukuussakin voi nähdä kukkia ja appelsiineja samassa puussa. Kuva sunnuntaiselta kävelyretkeltäni. Varsinaisesti appelsiinipuut kukkivat maaliskuussa.

Kyse on jonkinlaisesta riistämisestä. Vierastyöläiset tekevät lähes aina töitä, joihin valtaväestö ei enää viitsi ryhtyä joko työn alempiarvoisuuden tai siitä saatavan ansion vähäisyyden vuoksi. Ihmisen hädänalaisuutta on helppo käyttää hyväksi. Epätoivoinen suostuu vaikka aidan vitsakseksi, jos siitä on luvassa edes jonkinlaista toivoa paremmasta.

Portugalin suuret hedelmäviljelmät eivät tule toimeen ilman sesonkityöläisten apua. Sesonkityön huono puoli on se, että sopimuksissa - jos niitä ylimalkaan tehdään - on usein puutteita, jotka kaikki polkevat työtätekevän oikeuksia -teettäjän eduksi. Työturva on olematon, jos työntekijän eläkemaksuja ei makseta, vakuutukset jäävät ottamatta ja verotkin "unohtuvat".

Kaktus on kehittänyt sydämenmuotoisen lehden. 

Algozissa oli viime maanantaina markkinat. Markkinakojuja oli paljon ja väkeäkin liikkeellä niin paljon, että parkkipaikkaa ei tahtonut löytyä. Odotin löytäväni sieltä jotain jouluista, mutta enpä löytänyt. Myönnän, että enemmän kuin joulua odotan päivien pitenemistä ja mielenkiintoista matkaa kevääseen yhdessä luonnon kanssa.

Luita ristiin - rastiin

Eräänä päivänä minulle tarjoutui tilaisuus vierailla läheisen Alcantarillan kirkon yhteyteen rakennetussa luukappelissa, Capela dos Ossoksessa. Luukappeli on juuri sitä, mitä nimi lupaakin. Se on ihmisten luista rakennettu kappeli, tosin Alcantarillan kappeli on niin pieni, että sisään ei mahdu kuin muutama ihminen. Ei sen puoleen, ei sisään ole tarkoitus päästäkään. Sisäänpääsy on estetty mahtavalla rautaportilla, jonka ristikkojen välistä saa tirkistellä rakenteita. Kappelin seinät, katto ja alttari on tosiaan rakennettu ihmisten pääkalloista ja eri puolilla kehoa olleista luista. Ainoastaan lantioluuta en tainnut nähdä, mutta sen sijaan lonkkaluita ja kaikkia jalkojen ja käsien luita pääkallojen lomassa kyllä. Pääkalloja on pitkä rivi jo esimerkiksi "alttarin" kaiteena krusifiksin alapuolella, Jeesuksen jalkojen juuressa.

Luut ovat peräisin kirkon lähellä sijainneelta Carmeliittamunkkien hautausmaalta. Joku älypää on keksinyt, että luiden on parempi odottaa viimeistä tilinteon hetkeä mieluimmin kappelin rakenteissa kuin maan alla. Luitten keräämisen tarkoitus on kuulemma ollut pelastaa sielut ikuisesta helvetistä.

Luuta kaikki tyynni. Carmeliittamunkkien luut odottavat tilinpäätöstä turvassa ikuiselta helvetiltä. 

Ei voi kuin ihmetellä ihmismielen kummallisuutta! Miksi ihmeessä on pitänyt mennä raastamaan ruumiit viimeisiltä leposijoiltaan ja tehdä luista rakennelma, jota turistit käyvät töllistelemässä?

Kuulin kappelin esittelyn yhteydessä myös, että kaikkien nunnaluostareitten lähimaastoista on löytynyt paljon vauvojen luita. Niitä on löytynyt niin paljon, että löytöä ei enää voida pitää pelkkänä sattumana. Sekin on vaiettu totuus, että luostarit myivät niissä syntyneitä vauvoja lapsettomille pariskunnille, jotka olivat tarpeeksi kaukana luostarin sijaintipaikasta, usein toisella mantereella. Niin sanottujen hyvien perheitten tyttäret, joille oli käynyt "hassusti", sijoitettiin luostareihin pois maailman silmistä. Herää kysymys, kuinka monta Ave Mariaa pienen sielun hävittämistyöstä vastaavilta on vaadittu synninpäästöön?

"Viisas on se, joka tyytyy katselemaan maailman tarjoamaa näytelmää."

Pakko tunnustaa, että vertailin käynnin aiheuttamia tuntemuksia Rovaniemellä sijaitsevaan saksalaisten sotilaiden hautausmaahan, Der Deutsche Soldatenfriedhofiin. Paikka on todella vaikuttava jo sijaintinsa vuoksi. Se sijaitsee mäntykankaalla Norvajärven niemen nokassa. Rakennus on tehty tummasta tiilestä, joten se maastoutuu ympäristöön saumattomasti. Moderni muistomerkki, jossa surun murtama äiti pitää sylissään kuollutta poikaansa, vetää hiljaiseksi paatuneimmankin kävijän.

Samanlaista tuntemusta lähellekään en päässyt luukappelissa. Kaikella kunnioituksella; rauha kaikille, niin munkeille, vauvoille kuin saksalaisille sotilaillekin! Heidän sielunsa ovat toisaalla, näin haluan uskoa.

Sitaatti kuvatekstissä José Saramagon kirjasta Ricardo Reisin viimeinen vuosi.

Joulumanteleita ja muita puurontäytteitä

Joulu on jo ovella, ja Casa Velhakin on koristeltu jouluvaloin. Pesin eilen kaikki saunan puolella säilytyksessä olleet kynttilälyhdyt. Kuuma vesi irroittaa tehokkaasti lyhtyihin juuttuneet kynttilänpätkät ja paraffiinikyyneleet. Nyt lyhtyjä voi sytytellä valaisemaan vielä jonkin aikaa tästäkin pimeneviä iltoja.

Loppusyksyn säät ovat olleet melko leutoja, välillä lämpötila kohosi yli muutaman asteen yli kahdenkymmenen. Ei kumma, että luonto on ollut vähän sekaisin. Eilen kävelin pitkän lenkin appelsiinilehdoissa. Appelsiinipuiden keskellä on alueita, joilla kasvaa oliivi- ja viikunapuita, ja onpa joukossa jokunen mantelipuukin. Mantelipuut kukkivat yleensä maaliskuussa, mutta eilenkin huomasin joissakin puissa muutamia kukkia.

Adventtikalenteri ja kaikki! Tunnelmaa vierastalossa. 

Manteli kuuluu ehdottomasti jouluun ja joulupuuroon. Portugalista löytyy molempia. Minulle on ollut hienoinen yllätys, että Portugali on omavarainen riisintuottaja. Mantelia taas kasvaa melkein joka paikassa. Vaikka tiedän, että portugalilaisia manteleita myydään täällä, en ole koskaan onnistunut näkemään niiden poimintaa. Teoriassa ne "kepitetään" puusta alas ja kerätään maahan levitetyn verkon päältä. Jälkikäsittely on käsityötä. Ensin pähkinästä poistetaan pehmeä, nukkainen päällinen, sitten kova kuori joko perinteiseen tapaan rautapultilla "kolkutellen" tai koneella. Vaikka kuori murrettaisiinkin koneella, on mantelin- ja kuorenmurujen poistaminen käsityötä. Joulupuuron manteliksi on siis matkaa eikä ole ihme, että hintaa kertyy.

Portugalissa tehdään kuusi vaikka rautalangasta - tai kaktuksen kukasta. Tämä valoteos on päätalon päädyssä. 

Ihmiset ovat aina olleet uteliaita tulevaisuuden suhteen. Tulevaisuutta on yritetty ennustella vaikka minkälaisista merkeistä, yksi välineistä on manteli. Jos joulupuurosta sai mantelin, tiesi nuori löytävänsä onnen, nuorikko uskoi seuraavana vuonna saavansa lapsen, joku uskoi lottovoittoon, toinen yleiseen menestykseen elämässä. Kullekin tarpeensa mukaan.

Muistan Turkissa kuulleeni paikalliselta matkaoppaalta turkkilaisesta "mantelista". Lapsen rippipäivänä on tapana kutsua koko suku juhlimaan samassa yhteydessä tapahtuvaa ympärileikkausta. Juhlassa tarjotaan riisipuuro, johon esinahka heitetään. Se, jonka lautaselta esinahka löytyy, voi olla varma kaikesta onnesta ja menestyksestä elämässään. Tulee mieleen, että mitähän se oikeasti on, se pohjalainen klimppisoppa?

Kuohuja kuuntelemassa

Viime viikonloppuna näin Algarvea uusilta kulmilta. Sen mahdollistivat ystävät, joiden autolla huristelimme nähden niin taajamia, rannikkoa kuin vuoristoakin. Nautin näkemästäni täysillä. Olen kiitollinen ystäville, jotka olivat nähneet vaivaa ja luoneet viikonlopun vierailulleni monipuolisen ohjelman vaikka vain pelkkä yhdessäolokin olisi ollut mukavaa. Viikonloppuna tulin myös vakuuttuneeksi, että eteläinen Portugali on muutakin kuin turistien pyydystämiseen tarkoitettuja "aktiviteetteja". 

Vuoristossa ajelimme silmiä hivelevissä maisemissa, jossa on merkittyjä vaellusreittejä moneen makuun ja vaatimuksiin. Söimme korkealla ravintolassa, joka oli paikallisten kansoittama. Siitähän tietää, että ravintolan ruoka on taatusti hyvää. Söimme villisikaa, joka melkein vei kielen mennessään, niin mureaa ja maukasta se oli. Meitä palvellut tarjoilija oli äärettömän ystävällinen ja kun kuuli, että olemme Suomesta, halusi opetella kieltämme. Kun lähdimme ravintolasta, hän jo kiitti meitä suomeksi.  

Lauantai-illan rauhaa Atlantin rannalla. "Ihanat valkeat pilvet liukuvat taivaalla, hiljaa ja lumoavasti laulaa ulappa..."

Atlantin rannalla en koskaan voi välttyä mietteistä, jotka vievät löytöretkien aikaan ja merenkävijöitä silloin koetelleisiin vastuksiin. Ehkä mielikuvitusmaailmoihin uppoutumiseni johtuu siitä, että näiltä rannoilta ovat löytöretkeilijät työntäneet veneensä vesille ja lähteneet kohti tuntematonta. Se tapahtuu minulle aina, siitäkin huolimatta vaikka näen mahtavissa aallokoissa nykyaikaisia "merenkävijöitä", lainelautailijoita, jotka käsittämättömällä taidolla pysyvät "lastujensa" selässä, vaikka aalto lyö heidän päänsä yli ja he häviävät pitkiksi toveiksi tyrskyjen kainaloon. 

Eräällä markkinapaikalla näin paikallisten ukkojen istuvan penkillä tarkkailemassa markkinayleisöä. Mietin, onkohan mitään muuta niin yleismaailmallista näkyä kuin ukot penkeillään. Ukot istuvat rovaniemeläisessä Sampokeskuksessa, he seuraavat elämää Rotuaarilla, kokoontuvat Itäkeskuksen keskusaukiolla ja Prahassa, Ateenassa ja Roomassa. Onkohan näillä eri puolilla kokoilevilla ukoilla joku yhteinen puheenaihe? Mietin taannoin asiaa ääneen sukulaispojalleni. Hän totesi: "Tottakai! He puhuvat jalkapallosta - ja formulasta!" Näinköhän?! 

Portugalilaisen runoilijan António Aleixon lempikahvilan, Café Calcinhan edessä on runoilijan patsas. Takana muusa.