Rikkaa ristiin

Miksihän täällä vihreiden nurmien keskellä on niin vaikea kuvitella, millaista kotimaassa nyt on. Pitää oikein muistuttaa itseään: "Hei pösilö! Tähän aikaan vuodesta kotimaassa ON lunta ja pakkasta!" Siellä lumilinko - täällä appelsiinipuurivien välissä tuhohyönteisiä ruiskuttava traktori.

Suuret hedelmäsadot eivät valmistu ilman mittavia torjuntatoimia. Luomuviljelijän on aivan mahdoton tuottaa satoa tehoviljelmien keskellä, sillä täällä toimii periaate; kaikki tai ei kukaan. Torjunta on kaikkien tehtävä, sillä jos yksi jättää viljelyksensä myrkyttämättä, se saattaa olla kaikkien tuho.

Huomattavasti viattomampaa, vaikka ei yhtä tuottavaa, on se puuhastelu, jota minä harrastan tilan puutarhassa rikkaruohorautoineni. Yritän selättää päivä päivältä ilmestyvien, uusien rikkaruohoinvaasioitten leviämistä. Se on taistelua tuulimyllyjä vastaan, sillä on itsensä pettämistä uskotella itselleen, että saisin rikkaruohot kitketyksi lopullisesti, tai edes jotenkin tyydyttävälle tasolle.

Silmänkantamattomiin rikkaruohoja.

Kun sateet tulivat, alkoivat myös rikkaruohot rehottaa. Olen löytänyt joukosta niin vanhoja tuttuja kuin uusia, ennestään tuntemattomia lajeja. Nokkosia, noita jo vaarin maisemasta vanhoja tuttuja, on täälläkin, mutta vähän toisenlaisena. Ilokseni ne eivät polta läheskään siihen malliin kuin kotisuomessa.

Voikukka on nähtävästi yleismaailmallinen riesa. Sitä minäkin olen kaivanut maasta joka ainoa päivä. Niitä on kuitenkin niin paljon, että vaikka tekisin töitä pelkästään voikukan juuria ylös kaivaen, en ehtisi alkua pidemmälle ennen kuin siementen laskuvarjot jo leijuisivat ympärilläni. Torjuntaan on ainoastaan yksi keino. Jos haluaa edes vähän estää niiden leviämisen, on kukkavanat  rapsittava pois ennen kun ne alkavat siementää.

Kolmilehti muistuttaa apilaa, mutta on korkeampi ja runsaampi. Kukka on kellomainen.

Sinikka, puutarhaa aiemmin hoitanut, peloitteli minua jo hyvissä ajoin kolmilehden ilmaantumisella. Ja totisesti, se on ainakin runsaudellaan Kaikkien Rikkaruohojen Äiti. Se näyttää peittävän kaiken alleen vihreänä, pehmeänä mattona. Se alkaa parhaillaan kukkia. Minulla ei ole minkäänlaisia harhakuvitelmia siitä, että pystyisin estämään sen leviämistä. Teen vain parhaani kitkemällä.

Tämä tuntematon ohdakeheimoon kuuluva kasvi meinasi yllättää minut piha-alueen takalaidassa. Ehdinpäs kuitenkin nyhtää kaikki varret pois ennen kuin se alkoi kylvää siemeniään ympäriinsä.

Jos hyötykasvit kasvaisivat yhtä vaivattomasti ja yhtä runsaina, maailman ravintotilanne olisi aivan erinomainen. Osaavathan jotkut hyödyntää rikkaruohojakin ravinnoksi paremmin kuin toiset. Ja muitakin ravinnoksi kelpaavia lajeja. Ami kertoi eilen, että hän näki tien vieressä kiinalaisperheen muovipusseineen. He poimivat etanoita, joita täällä on melkein yhtä paljon kuin rikkaruohoja. Tien varresta pöytään!  

Lähialueiden tutkimista

Viikonloppuna kävi vieras kotiseudulta Pohjolasta. Tai oikeastaan hän ei tullut sieltä, vaan Portugalin pohjoisosista, Coimbrasta ja Lissabonista. Kotoisin hän on Rovaniemeltä, jossa käy aina silloin tällöin "kääntymässä". Hänen matkansa jatkui täältä Taviraan, Espanjaan, Kanarialle ja vieläkin kauemmas, Etelä-Amerikkaan. Matkan motto taisi olla "mihin kengät vievät".

Oli mukava pitää vähän pidemmästi taukoa maatyöläisen viikonjuoksusta kun esittelin hänelle plantaasiamme, Algozia ja kaikkea sitä, mitä näissä paikoissa on katsomisen arvoista. Hieman harmitti niin esittelijän roolissa kuin matkailijankin puolesta, että Portugalissa ei vielä ole ymmärretty matkailun merkitystä täysin. Kohteiden esittelyjä löytyy aniharvoin, eikä ainakaan muilla maailman kielillä. Informaatiota jakavia pisteitäkään ei löydy - ainakaan helposti. Kirkot ovat kiinni, niiden ovilla ovat munalukot. Matkailija voi ainoastaan arvailla, milloin kyseinen Herran huone on rakennettu. Ne ainakin näyttävät vanhoilta ja - täytyy todeta - rappeutuneilta ja hylätyiltä. En ole vielä kertaakaan päässyt todistamaan minkäänlaista kirkollista tapahtumaa.

Algozin vanha kirkko sijaitsee korkealla mäellä ja on pimeällä valaistu, mutta sen sakastissa kasvaa viikunapuu ja kirkon ovi on visusti lukossa. Mitään tietoa kirkosta ei ole annettu eikä sen enempää tietoa siitäkään, mistä voisi kysyä.

Rappiota ei tarvitse hakea, sitä sattuu kulkijan tielle niin isommissa kuin pienemmissäkin kaupungeissa kylistä puhumattakaan. Esimerkiksi taloamme vastapäätä on rikkaiden appelsiinifarmareiden ja toisen, asutun talon puristuksessa erään hylätyn talon piha-alue ja rakennukset, joiden katot ovat sortuneet ja näkyvät sisätilat ovat täynnä romua. Viikonloppuvieraani oli erityisen innostunut seinistä ja rakenteista, joihin ajan hammas oli iskenyt kaikella voimalla, joten kuvausmateriaalia ei häneltä täällä tule puuttumaan.

Silvesissä on roomalaisten rakentama silta, Rib de Araden yli. Nykyään sen yli pääsee ainoastaan kävellen. 

Silves on Algarven maakunnan entinen pääkaupunki. Siellä on noin 11 000 asukasta. Kaupungista saa hyvin sympaattisen vaikutelman jo siksi, että sitä halkoo Arade-joki. Ylhäällä kukkulalla on linnoitus, joka on peräisin 1200-luvulta. Luulen, että linnoituksen lähellä sijaitseva suuri kirkko on samalta vuosisadalta, sillä rakennusten tyyli on sama. Tietomme jäivät kuitenkin arvailujen varaan, sillä vaikka kolusimme pitkään linnoituksen paikoitellen hyvin vaarallisia kävelyreittejä, emme saaneet juuri minkäänlaista informaatiota linnoituksesta. Lipunmyyjäkään ei kertonut meille mitään, häntä kiinnosti vain lipunmyyntitilassa oleva kollega, jonka kanssa näytti olevan antoisa keskustelu. Linnaan kuuluvaan isoon vesisäiliöön on kuulemma tehty linnoitusta esittelevä näyttely, mutta missään ei ollut opasteita, joista olisi selvinnyt, missä kyseinen vesisäiliö on. Linnoituksen keskiosa oli rakennettu uudestaan ja sinne oli sijoitettu iso ravintola. Luulen, että meidän Museovirastomme ei moiseen olisi antanut lupaa. Meidänkin silmiä nuo uudenuutukaiset tiilirakennelmat loukkasivat. 

Tällainen näkymä ei portugalilaisissa kaupungeissa ole ollenkaan harvinainen. Ehkä tästä kiinteistöstä pitää kuitenkin joku huolta, sillä ikkunat ovat ehjät ja luukut suljettu.

Retkemme jatkui Sao Bartolomeu de Messinesiin, joka oli kohtalaisen suuri, nauhamaisesti kukkulan rinteelle rakennettu kaupunki. Kävelimme raitilla pitkään ja kävimme kahvilla pienessä kahvilassa. Mitään syventävää tietoa paikasta emme löytäneet. Kylän raitti oli lähes vieri-vieressä rappiolla olevia rakennuksia, mutta niiden välissä saattoi aivan yht äkkiä olla alumiinisin ikkuna- ja ovipuittein varustettu asunto. Joku kiinteistöistä kiinnostunut mies kulki ovelta ovelle ja yritti päästä kontaktiin asukkaiden kanssa. Emme jääneet seuraamaan, avasiko kukaan oveaan, sillä harmittava sadekuuro katkaisi tutustumisemme.

Lähes päivän kohokohta oli se, kun söimme iltapalaksi lusikoitavaa Seia-juustoa, jonka löysimme Alten pienestä kyläkaupasta. Kauppiasrouvan silmät loistivat ja posket hehkuivat kun hän kehui meille juustoa ja valintaamme. Ja totisesti! Olipa se hyvää portugalilaisen maalaisleivän ja ohuiden päärynäviipaleiden kanssa.

Keppiä ja terveitä polvia

Kun Portugalissa menee syömään ravintolaan, tuodaan pöytään ennen varsinaista ruokaa tavallisimmin leipää ja oliiveja. Ne toimivat alkupaloina, ja hyvin toimivatkin. Siis niiden mielestä, jotka pitävät oliiveista. Kaikki eivät opi pitämään oliivien mausta koskaan. Muistan, kuinka meidänkin suvun juhlien tarjoilupöytiin alkoivat tulla voileipäkakut, joiden koristeina olen ensimmäisen kerran nähnyt oliiveja. Me lapset syljimme nuo pahat koristeet salaa suustamme, sillä mitään niin pahaa emme olleet koskaan syöneet. Olen oppinut pitämään niistä vasta aikuisena.

Portugalin isot oliivitarhat tuottavat vuodessa noin 180 000 tonnia oliiveja. Osa niistä puristetaan öljyksi, ja osa syödään sellaisenaan, mutta pitkän ja melko työlään käsittelyn läpikäyneinä. Oliivien poimiminen vaatii sekä keppiä että polvia. Miehet nousevat tikkailla puiden yläosiin ja hakkaavat puun oksia bambukepeillä, jolloin oliivit putoavat maahan. Yleensä naiset odottavat maan pinnassa ja konttaavat puun alla poimien sadon talteen. Kaija-emäntä kertoi, että poiminta on varsin rankkaa puuhaa. Polvet värjäytyvät rikkoontuneista oliiveista, eikä väri lähde pois kuin kulumalla.

Oliivit ja leipä ovat portugalilaisen tiellä pitävät voimat.

Oliivit kypsyvät ja ne poimitaan loka-marraskuussa. Kun niitä aletaan käsitellä, tehdään niiden pintaan kolme pitkittäistä viiltoa joko käsin tai eräänlaisella laitteella. Sitten oliivit laitetaan suolaveteen, joka vaihdetaan päivittäin ja samalla lisätään suolaa. Sitä jatketaan pari - kolme viikkoa kunnes pahin karvaus on hävinnyt. Liotusastiaan nousee pintaan maitohappokäymisen seurauksena öljyinen kelmu, joka voidaan poistaa. Se ei ole vaarallista, ja se on vain osoitus siitä, että käsiteltävänä on öljyinen marja.

Kun suola on vaikuttanut halutun ajan, veteen lisätään veitsen kahvalla rikottuja valkosipulin kynsiä, laakerinlehteä ja pieniä oksia oreganoa, kuten Donna Maria teki. Mausteiden laatu ja määrä on yksilöllinen asia, ja yleensä perheissä on muodostunut oma traditio niiden käyttämisestä. Jotkut lisäävät mausteeksi pieniä sitruunan kuoren palasia, ja toiset piripiriäkin. Olen päässyt nauttimaan Kaijan Donna Marian reseptin mukaan tekemiä oliiveja. Voin vakuuttaa, että ne ovat herkullisia!

Pidempään säilyttämiseen tarkoitettuja oliiveita ei rikota. Niitä liotellaan ainakin pari kuukautta, vettä vaihdetaan harvemmin ja pintaan tuleva kelmu pestään välillä vettä vaihdettaessa pois.

"Jotkut miehet säilövät oliiveja kuiviltaan, pelkästään karkean suolan avulla. Ne näyttävät hiukan ruttuisilta rusinoilta eikä maku ainakaan minua hurmannut", kertoo Kaija.

Oliiviöljyn puristaminen on aivan oma juttunsa, enkä tiedä siitä oikeastaan mitään. Sen tiedän, että käytössä on sekä kylmä- että kuumamenetelmä. Algozin keskustan puistossa on tilateoksena neljä kärjeltään katkaistua, kartion muotoista kiveä. Ne ovat leveästä päästä halkaisijaltaan 70-80 sentin suuruisia, ja niiden korkeus on arviolta 60 senttiä. Sellaisilla kivillä on oliivit jauhettu kivineen päivineen massaksi, josta öljy on sitten kerätty talteen.

Portugalilainen leipä on epämääräisen muotoinen ja runsas ravintopaketti.

Portugalilaiseen maalaisleipään ei voi olla ihastumatta. Se tosin on vehnää, mutta on tehty valkaisemattomasta vehnäjauhosta. Leipä tehdään juureen, ja juuren annetaan käydä huoneenlämmössä yli yön. Leivät ovat valmiina epämääräisen muotoisia, ja niissä on sisällä suuria reikiä, jotka muodostuvat käymisessä. Nuo kaksi asiaa taitavatkin olla laadun tae. Jos leipä on vielä paistettu oikeassa kiviarinauunissa, maku on viettelevän herkullinen,

"Sardiinin suolet" eli sardiinipatee on herkkua, joka maistuu leivän päällä. Hyvä sardiinisäilyke on melkein ateria (Continenten pakkaus. Continente on kauppaketju, joka myy ja pakkaa elintarvikkeita.).

Ilman sardiineja ei ole Portugalia. Täällä saa sekä säilöttyjä että tuoreita sardiineita joka paikasta. Kaikki kalat tarjotaan melkein poikkeuksetta ruotoineen päivineen. Sardiinissa ruodot ovat melko hentoisia, joten syöminen ei ole työlästä. Olin kyllä aika hämmästynyt, kun ostin lohimedaljonkeja. Meillähän medaljongit tehdään fileoidusta kalasta. Täällä kalamestari pisti kokonaisen kalan yksinkertaisesti poikki, jolloin mukaan sai myös kappaleen selkärankaa ja siinä olevat ruodot. Ravintoloissa sardiinit tarjotaan yleensä kokonaisina ja ne on paistettu joko pannulla tai hiilloksella. Onkohan kalaruokien ansiota, että heikot ja murtuilevat kynteni ovat täällä Portugalissa alkaneet voimistua?

Leuhkaa

Lissabonin retki on takanapäin, mutta ei taatusti hevillä unohdu keneltäkään meiltä, jotka osallistuimme siihen. Sen ehdoton kohokohta oli perjantai-iltainen konsertti Gulbenkianissa. En ole koskaan kokenut yhtä kohottavia hetkiä kuin kuunnellessani Carita Mattilaa ja katsellessani Susannan Mälkin työskentelyä Gulbenkianin Ciclo Orquestran johdossa. Kun valtavaan saliin kokoontunut lähes täysimääräinen yleisö osoitti seisaalleen nousten suosiotaan Suomi-tytöille, koimme niin suuria kansallisia ylpeydentunteita, että jos ne olisi saanut varastoiduksi, Suomi olisi pelastettu. Pieni tihkusadekaan, johon yleisö konsertin jälkeen purkautui, ei pyyhkinyt ihmisten kasvoilta vielä pitkään aikaan niille asettuneita onnellisia hymyjä.


Olin Lissabonissa jo toista kertaa sen jälkeen kun lokakuun alussa tulin Portugaliin. En laske kertoihin saapumistani, jolloin näin vain lentoaseman, metroa ja bussiaseman, jolta nousimme Kaijan kanssa Albufeiraan matkaavaan bussiin. Kokonaisuus Lissabonista alkaa kuitenkin vähitellen hahmottua, vaikka eihän yli kolmimiljoonaisen asukkaan kaupungin koko kuva piirry parin päivän mittaisilla piipahduksilla juuri  miksikään.


Vuonna 1755 tuhosi Lissabonin melkein maan tasalle maanjäristykset, ja tuhon viimeisteli niitä seurannut tulipalo. Järistyksiä oli kaikkiaan kolme. Esimerkiksi 20 kirkkoa tuhoutui ja monet sunnuntain Jumalanpalveluksiin kokoontuneet ihmiset kuolivat kirkkojen sortuessa heidän päälleen. Kuolleita oli yli 15 000. 

Portugalilaiset eivät isosta katastrofista huolimatta jääneet tuleen makaamaan. Eräässä kirjassa kerrotaan: "Maa oli tuskin lakannut vavahtelemasta, kun Joosef I:n pääministeri Sebastiao José de Carvalho e Melo, (myöhemmin Pombalin markiisi) luonnosteli jo suunnitelmaa kaupungin jälleenrakentamiseksi." Hän kehoitti ihmisiä toimintaan sanomalla: "haudatkaa kuolleet, ruokkikaa eläviä!"

Komeasta Praca do Comércion portista päästään Rua Augustalle ja Baixaan, jotka ovat Lissabonin vilkkaimpia alueita. 

Lissabonissa on monia vaikuttavia monumentteja. Yksi minuun voimakkaasti vaikuttanut on Aqueduto das Aguas Livres. Sen rakentaminen oli aloitettu jo 1700-luvun alussa, mutta se valmistui lopullisesti vasta 1800-luvulla. Akvedutti alkoi tuoda kaupunkiin vettä keskeneräisenäkin jo vuonna 1748. Näkyvinä osina on Alcantarin laakson ylittävät 35 kaarta, joista suurin on peräti 65 metrin korkeudella maasta. Maan alla vettä kuljettava pääkanava on 19 kilometriä pitkä. Vaikuttavaa!  

Lissabonissa voi istahtaa kengänkiilloittajan käsittelyyn. Tämä herra oli maatyöläinen, ja kehui osaavansa viittä kieltä. Ainakin kenkien kiilloittaminen sujui hyvin. Kengät olivat kuin uudet käsittelyn jäljiltä. Työn hinta oli vain kolme euroa.

Melkein yhtä vaikuttava kuin akvedutti on silta, jonka suunnittelija on sama kuin San Franciscon Golden Gate Bridgen, ja sitä se erehdyttävästi muistuttaakin. Lissabonin silta valmistui vuonna 1966 ja sen nimi oli aluksi Ponte Salazar sen rakennuttaneen ja tuolloin vallassa olleen diktaattorin mukaan. Sittemmin nimi on muutettu vuonna 1974 tehdyn, maan demokratiaan palauttaneen vallankumouksen mukaan Ponte 25 de Abriliksi, Nyt on kuulemma suunniteltu nimen palauttamista alkuperäiseksi. Eihän historiaa voi vaieta kuoliaaksi! Silta on yli 2 kilometriä 200 metriä pitkä. Sillalta on hyvällä säällä upeat näköalat yli kaupungin.

Toinen silta, joka rakennettiin helpottamaan kaupungin liikenneruuhkia, on Vasco da Cama -silta, joka on 11 kilometrin pituinen ja Euroopan pisin. Se valmistui vuonna 1998.

Quinta Velhan juustomuseossa tutustuimme juuston valmistamiseen ihan kädestä pitäen. Saimme juustotilan isoäidin selostuksen tilan historiasta ja juustojen valmistamiseen liittyvistä asioista.  

Teille, jotka suunnittelette matkaa Portugaliin, voin kertoa, että kielitaidottomuuttaan on turha pelätä, sillä kyllä portugalilaiset kieliä osaavat. Olen itse tarjonnut tietenkin jotenkin osaamaani saksaa, jota puhutaan vähemmän, mutta englannilla pärjää oikein mainiosti. Esimerkiksi viini- ja juustotiloilla saimme erinomaiset selostukset tilojen omilta ihmisiltä englanniksi. Vaikka juustotilan isoäiti oli iäkäs, hän puhui selkeää englantia. Jos on aikomus jäädä maahan pidemmäksi aikaa, on tietysti eduksi osata sen omaa kieltä. Silloin "kotouttaminen" sujuu vaivattomammin.

Paljaita puita

Uumoilin jo lokakuussa, että nyt se sadekausi alkoi. Tietämätön kun olin, uskoin isäntää, joka kai vähän jujutti minua. Ei se silloin alkanut, mutta nyt olemme jo saaneet esimakua siitä, millaista talvi täällä on. Kun vettä tulee, sitä tulee todella maahan asti. Kun meillä sataa, tietää että lämpötila tulee laskemaan, mutta täällä niin ei ole.

Toissa yönä heräsin valtavaan kohinaan. Tuntui, kuin juna olisi tullut täyttä vauhtia kohti. Sitten tajusin, että ulkona satoi rankasti. Ehdin jo miettiä, miten hoitaisin heppojen ruokatarjoilun sateessa, mutta sitten nukahdin uudestaan. Aamulla paistoi aurinko ja lämmintäkin oli melkein kahdeksantoista astetta. Lämpö nousi nopeasti kahdenkymmenen paremmalle puolelle. Ilma oli kuin puuroa, paksua ja kosteaa. Kosteus, joka on joinakin päivinä jopa yli 90, todella tuntuu. Se tekee vaatteista nihkeät ja tuntuu kaikissa materiaaleissa, mm. papereissa. Kosteudenpoistajat hurisevat lähes lakkaamatta. Mutta luonto kiittää ja kaikki kasvaa silmissä.

Tallipihan viikunapuu. Kuvassa mukana myös Leo, jolle olin juuri vienyt kolme puusta pudonnutta viikunaa. Ne eivät enää kypsy, vaan putoavat vihreinä ja keskenkasvuisina maahan. Leolle ne kelpaavat. 

Katsoin tänään lehdettömiä viikunapuita kävellessäni Algozista kotiin. Ne ovat oikeastaan aika koristeellisia. Runkojen hopeanharmaa väri tulee vasta nyt esiin. Maisemassa näkyy jonkin verran ruskan sävyjäkin, sillä viiniköynnösten lehdet ovat nyt saaneet keltaisen ja punaisen sävyjä. 

Vähän suurellinen kuva Ministä, joka on vain pieni koira, hevosenpään kokoinen. 

Olen seurannut isännän kanssa karsimamme pensaan virkoamista uuteen elämään. Siellähän maapohjaa käsitellessäni näin pari kertaa konnan. Istutin muovin asentamisen jälkeen muurin reunaan kolmilehteä, mutta silloin konna ei ilmaantunut. Yhtenä päivänä kävin tarkistamassa istutusteni onnistumista ja näin muurin reunassa käytävän aukon. Pistin piloillani käytäväaukon tukoksi hapanappelsiinin kuoren. Seuraavana päivänä oli uusi käytävän aukko appelsiininkuoren vieressä. Siellä se konna on!  

Suljetut pihat, autiot tiet

Jos en olisi sattunut kerran juuri välitunnin aikaan Algozin rautatieasemalle, joka sijaitsee kylän koulun lähellä, luulisin että tässä pikkuruisessa kirkonkylässä ei ole ainuttakaan lasta. Heitä ei nimittäin näe missään. He eivät leiki pihoilla, metsissä tai niityillä, heidän iloinen mekastuksensa ei kiiri linnunlaulun kanssa kilpaillen maiseman yllä. Ilokseni koulun pihalla kävi aivan normaali kuhina. Meteli oli aivan yhtä kova, kuin minkä tahansa kyläkoulun välitunnilla. Se kuulosti minusta lohdulliselta.

Mutta eipä sen puoleen näy naisia eikä miehiäkään. Miehiä näkee useimmiten jonkun kapakan edessä tupakoimassa, naisia ei sielläkään. Teen usein pitkiä kävelyretkiä, jotka sivuavat taloja tai taloryhmiä, kiertelen pelloilla, viljelysteillä tai kaduilla. Ehkä kuvitelmani on romantisoitu näkemys, jonka olen luonut lukemistani etelämaalaisista kirjoista. Odotan näkeväni varjon puoleisella patiollaan istuvan naisen kumartuneena ompeluksensa ylle. Mutta ei, missään en näe ketään. Ihmettelen, milloin miehet hoitavat hedelmätarhojaan, heidän työnsä jälkiä kyllä näkee, mutta edes aamupäivän tunteina, kun itse olen tiukasti kärryjen tai lapion kahvassa kiinni, heitä ei siellä näy.

Casa Velhan portti kylätielle. Sen yli ei sentään Aadakaan hyppää.

Voihan olla, että ihmiset elävät elämäänsä omilla, suljetuilla pihoillaan. Täällähän on talojen ympärillä lähes poikkeuksetta korkea muuri ja kulkuväylällä korkea, umpirakenteinen portti. Melkein aina portin sisäpuolella haukkuu koira. Joskus se on vain pieni, kiukkuisen kuuloinen piski, mutta useimmiten suurikokoinen, kumeaääninen talonvahti, joka väläyttelee herkästi voimakashampaista hymyään, Olen useammin kuin kerran säikähtänyt talon ohi kävellessäni melkein hengettömäksi portille pyrynä syöksyvää koiraa. Mielessäni on tietysti silloin ollut oman talon Aada, joka hyppää kevyesti korkeankin aidan yli.

Silmiinpistävää täällä on ympäristön roskaisuus. Portugalissa ei ole minkäänlaista jätteiden lajittelujärjestelmää. Toki jätteitä kerätään, mutta sekajäteastioihin voi heittää niin muovia, lasia, kartonkia kuin metalliakin. Ongelmaa ei olisikaan, jos kaikki edes keräisivät roskansa ja kiikuttaisivat ne jäteastioihin, mutta useimmiten roskat heitetään juuri siihen, missä sillä hetkellä satutaan olemaan. Ja siellähän ne sitten ovat; pitkin pientareita. Uskomaton määrä esimerkiksi puolen toista litran muovipulloja löytyy appelsiinipuiden rivistöjen välistä.

Muovipullo on tässäkin kuvassa mukana. Eivätkä nämä portugalilaiset lampaat ainakaan ole sitä laitumelleen heittäneet. 

Ehkä kuvaavaa täkäläiselle jätekulttuurille on erään iäkkään Donnan tokaisu emäntäni toteamukseen ympäristön roskaisuudesta: "En minä ainakaan lähde niitä keräämään. Kaikkihan luulevat, että minä olen ne sinne heittänyt!" Minä en leimaantumisesta ole välittänyt. Isäntä teki minulle hienon, rottinkisen kepin, jonka päässä on piikki roskien keräämistä varten. Kävelyretkillä minulla on kepin lisäksi muovipussi, jonka heitän tullessani jäteastiaan - täytenä.

Piikittelyä

Virkaa tekevänä puutarhurina olen tullut siihen tulokseen, että lähes kaikki Portugalissa kasvavat kasvit ovat suorastaan vaarallisen piikikkäitä. Niissä on pieniä, lähes näkymättömiä, keskikokoisia yksittäisiä tai ryhmittyneitä, tai isoja, täysimittaisen lyijykynän mittaisia, teräviä keihäitä. Ne vaanivat viatonta puutarhassa työskentelijää kaiken aikaa valmiina iskemään.

Kauneimmassakin kukassa on piikki pistävä - ainakin melkein piikki. 

Kuvitelkaa nyt tuotakin Bougainvilleä! Sehän on se kaikkien meidän etelänmaissa käyneiden tuntema, kaunis, runsaskukkainen, yleisimmin aniliininpunainen pensas, joka tuntuu kukkivan läpi vuoden. Kenellekään, joka ei ole joutunut tutustumaan siihen lähemmin, ei tulisi varmaan mieleen, että sen varressa on piikinomaisesti toimivia, kuivia ruoteja. Oksan päässä sitten keikailee iso kukkaterttu niin kuin kenenkin kukka. Ilkeää!

Tämän nimeltä tuntemattoman kaktuksen hedelmät ovat vihreitä, mutta piikkisiä. Jotkut niitä kuulemma käyttävät. Silloin niitä pitää pyöritellä ensin hiekassa, että piikit irtoavat. Sitten se kuoritaan. Hedelmä maistuu kuulemma hieman kiwiltä. En ole kokeillut. Käsittely tuntuu hieman monimutkaiselta. 

Yhtenä päivänä kävin sotaan kaktuksen (kuvassa ylhäällä) ja Bougainvillen tekemää liittoutumaa vastaan. Jälkimmäinen oli mennyt kasvamaan kaktuksen sisään, ja sehän ei minulle sovi. Molemmat kasvit ovat lähes kolmemetrisiä. Bougainville on täydessä kukassa ja kaktus tekee parhaillaan hedelmiä. Niitä on jokaisen lavan päässä ja ne ovat hyvin piikkisiä. Kun rymistelin puskassa työkaluineni, ne uhkasivat tippua niskaani. Pelotti. Hain avukseni pitkät raivaussakset ja vesurin. Raivaussaksilla "koukin" kaktuksen hedelmiä maasta kaktuksen alta ja lampaanlavan kokoisia kasvinosia puutarhakärryyn kuskatakseni ne kompostiin.

Näitä kasvaa meilläkin Suomessa - kukkapurkissa. Tämä yksilö on monikymmenkertaisesti ansarikukkien suuruinen. Voitte varmaan kuvitella, millainen vastustaja se on puutarhurille.

Selvisin sillä kertaa vaurioitta, mutta vain siksi, että olin muutamaa päivää aiemmin saanut päähäni taatelipalmun piikin, jonka osia löysin tukastani vielä monen päivän päästä. Nousin varomattomasti taatelipalmun juurelta rikkaruohoja poistaessani ja sain palmun lehden alaosassa olevasta piikistä kipeän muistutuksen. Minun pääni oli kovempi - onneksi! Mutta kipeää se teki!

Taatelipalmu on kelju kaveri, ainakin niin kauan kuin sen runko on kasvanut niin korkeaksi, että lehdet eivät haittaa kävelijää tai läheisyydessä työskentelijää. Ja sittenkin... Yhtenä päivänä yritin poistaa oksia, joissa taatelit kasvavat. Oksa putosi äkkiä arvaamatta ja "potkaisi" minua huuleen. Selvisin siitä sillä kertaa pelkällä mustelmalla.  

Molempia, sekä palmuja että kaktuksia tässä maassa kasvaa useampaa sorttia. Kun niiden kanssa työskentelee, pitää olla huolellinen ja varoa päätä, silmiä, käsiä. Kaksintaistelussa niiden kanssa on tullut mieleeni, että ehkä sittenkin mieluimmin taistelen kotoisia pajuja vastaan. Ne eivät piikittele!

Sisäolentona

Kun päivä porottaa parhaimmillaan - tai pahimmillaan - miten asian ottaa, on mukava tulla viileään kämppään, laittaa villasukat jalkaan ja valmistaa kupillinen lehmuksenkukkateetä. Joskus otan makeat päiväunet lämpimän huovan mutkassa, toisinaan luen kirjaa, jonka olen löytänyt Kaijan isosta kirjastosta. Siellä on useita lukemattomia kirjoja, joiden parissa voin viettää vapaahetkiäni.

Yksiöni on hyvin varustettu. Keittiönurkkauksessa on kahdella keittopaikalla varustettu kaasuliesi, jääkaappi, tiskiallas ja sen alla roskien keräysastia, tiskikaappi ja keittiötuuletin. Vastapäätä, ulko-oven toisella puolella on siirrettävä astioiden ja työkalujen säilytyskärry, jonka päällä on laatoitettua pöytätilaa ja sillä leivänpaahdin. Kun vedän kärryn hieman ulospäin, saan nostetuksi tasolle kahvikeittimen, jota muuten säilytän yläpuolisella hyllyllä, jossa on mikroaaltouuni. Mikron yläpuolella on kaappi, jossa säilytän ruoka-tarvikkeitani. Olen pyrkinyt pitämään ruokavaraston melko pienenä ja kokkailuni yksinkertaisena. Jos teen jotain isompaa, minulla on lupa mennä Kaijan keittiöön.

Kylpyhuone on ehkä hieman isoteltu puhuttelumuoto tilalle, jossa on wc-pytty, sen yläpuolella kapea, koko seinän mittainen hylly, pesuallas ja sen yläpuolella lasihylly sekä suihkutila. Suihkutilan huoltaminen on suihkussa käynnin jälkeen tehtävä huolella. Seinät ja lattia pitää joka kerta vetää lastalla kuivaksi. Jos laattojen saumoihin tulee mustaa, noen näköistä kasvustoa, se on heti poistettava kloritilla. Se on hometta, joka etenkin talvikuukausina on täällä yksi pahimmista vitsauksista.

Keittiön "märkäpuoli". Kaasulieden päällä on käytännöllinen lasilevy, jota käytän alustana silloin, kun en tarvitse liettä. Lieden yläpuolella on kolmiosainen verkkohylly, jonka seinällä riippuu koukkuja. Niihin ripustan esim. leikkuulaudat. Seinällä oven pielessä on harja, jolla huiskin oven eteen kerääntyvät roskat sekä sähkölamppu, joka on joskus tarpeen hevosia hoitaessani. Oven lasi on kaksiosainen, ylempi puoli on verkkoa. Sivulla on luukku, jonka suljen yöksi. 

Huoneen viihdekeskus. Edessä senkki, jonka päällä on Tuomaksen ja Iidan koulukuvat sekä Vilman rippikuva. Nyt odotan vielä Veeran ja Valtterin koulukuvia, sillä ne eivät olleet vielä lähtiessäni valmiita. Kirjapino odottaa lukemista. Senkissä on tärkeä tila esimerkiksi laseille ja kahvikupeille sekä salaattikulholle. Lipaston päällä wc:n oven oikealla puolella on televisio, josta yritän kuunnella portugesea, mutta enimmäkseen seuraan saksalaisia uutisia.  

Etualalla sängyt, joista olen jo juolkaissut kuvan blokikirjoitteluni alkupuolella, ja vieressä yöpöytä. Kampaustila, pihanpuoleinen ovi ja mukava laiskanlinna, jossa en paljon ehdi istuksimaan. Pihanpuoleisen oven edessä on ritiläovet, joita pidän kiinni silloin, kun ulko-ovi on auki. Koirien vuoksi kytken ovet toisiinsa nupeistaan kuminauhalla. 

Vaatekaappi on samaa tyyliä kuin muutkin kalusteet. Sen takana on lämpölevy, joka kuivattaa kaapissa olevan mahdollisen kosteuden ja estää vaatteita ja kaapin takana olevaa seinää homehtumasta. Ruokapöytä ja valaisimet sekä espanjalaistyyliset tuolit ovat tärkeitä kalusteita, sillä niiden ääressä, paitsi syön, kirjoitan mm. tätä blogia.

Kierros on täysi! Keittiön "kuivapuoli" kuvassa. Pahvilaatikossa on Kaijan hankkima kosteudenpoistaja, joka tulee olemaan tärkeä väline sitten, kun sateet alkavat. 

Tällaisessa mikrotason asunnossa on vaihteeksi mukava asua. Siivottavaa ei ole paljon, ja yksinkertainen elämä pitää työmäärän sisällä vähänä. Viihdyn erinomaisesti. Portugalissa ei paljon sisällä olla, sillä säät suosivat ulkona puuhastelua. Siksi olenkin ihmeissäni, kun kävelyretkilläni en juurikaan näe ketään hienojen talojen upeilla nurmikoilla tai pihamailla. Ulkosalla näyttävät olevan vain mustalaiset ja maatyöläiset. Mutta minähän kuulun jälkimmäisiin!