Kylmää kyytiä

Säistä puhuminen on joissakin kulttuureissa pakollista ja suorastaan hyvien tapojen mukaista ennen kun aletaan puhua varsinaisesta asiasta - jos sellainen toisensa kohtaavien välillä on. Koska suurin osa blogini lukijoista lukee tekstiäni Suomessa, lienee hyvä kertoa Portugalin talvisäiden armottomuudesta. Uudelta vuodelta alkanut lämmin ja melkein kesäinen viikko vaihtui kylmiin tuuliin ja melkein pakkasen puolelle painuviin öihin. Viikkotolkulla on puhaltanut pohjoisesta, usein melkein myrskytuulen voimalla. Voi vain kuvitella, millaista Pohjois-Portugalissa ja Espanjassa on. Varsinkin vuoristossa on tullut lunta, ja teitäkin on suljettu voimakkaan lumentulon vuoksi. Yhtenä iltana näytettiin uutisissa kuvia vanhuksista, jotka kehnoissa asumuksissaan yrittivät värjötellä tulisijojensa ääressä "kaikki vaatteet päällä ja loput tuulen puolella kainalossa". On kerrottu, että yhtä kylmä talvi on ollut viimeksi 1950-luvun alkupuolella.

Ei tämä kuitenkaan lopullista ole, sen me kaikki tiedämme. Hermoihin tämä silti ottaa, niin kuin pitkät pakkaset ottavat Suomessa. Täällä, jossa pitäisi olla lämmintä ympäri vuoden, tällaisiin säihin ei olla totuttu - vielä. Ilmastonmuutos vaikuttaa täälläkin, ja ehkäpä se vaikuttaa juuri tällä tavalla. Ehkäpä Portugalin optimaaliseksi mainittu säätyyppi on tyystin mennyttä.

Viikonloppuna paistoi aurinko. Niinpä en jäänyt pimeään kämppääni vaan suuntasin askeleeni Algozin asemalle. Länteen päin, Lagosiin, menevä juna jyristeli nokan edestä ennen kun ehdin asemalle, mutta tiesin että seuraavia tulee. Koska minulle oli aivan sama, mihin suuntaan lähdin, nousin itään menevään junaan ja löysin itseni Farosta.

Faron vanhan kaupungin portti

Ennen kun olin tutustunut Faroon lähemmin, luulin sitä tylsäksi "lentokenttäkaupungiksi". Sitä se ei kuitenkaan ole. Sillä on pitkä ja vaiheikas historia muinaisista roomalaisista alkaen - ja ennen sitäkin. Siitä tehtiin kaupunki jo keskiajan loppupuolella, ja kaupunki on Algarven hallinnollinen keskus. Vielä en ole ehtinyt Arkeologiseen museoon, mutta aion kyllä siellä käydä. Jonain päivänä otan taas itään menevän junan ja vietän päiväni museossa.

Minulla oli onnea viikonlopun vietossa lauantairetken lisäksi. Sain seinänaapurini innostumaan lähimatkailusta, ja ajelimme hänen kanssaan Estóissa, Ruinas Milreussa, Penassa ja Benafimissa, josta tulimme Alten kautta täyden ympyrän ajaneina Tunesiin ja takaisin "kotikyläämme", Aldeiaan. Sää oli huikean kaunis, ja niin olivat maisematkin. Penan luonnonsuojelualueella pysähdyimme katselemaan maisemia ja suunnittelimme tulevamme patikoimaan jylhiin maisemiin, joissa on merkittyjä kävelyreittejä valittavaksi maun mukaan.

Väri-ilottelua eräässä talossa Estóiassa. 

Turistin kannattaa ehdottomasti lähteä kauemmas rannikosta, joka - tottakai - kiehtoo omalla tavallaan muun muassa siksi, että Atlantin rannat herättävät väristyksiä melkein kenessä tahansa. Sille, joka uskaltautuu kauemmas rantaviivasta, on tarjolla kauniita, eläviä kyliä, pikkukaupunkeja ja niitä yhdistäviä serbentiiniteitä vuorten rinteillä, metsiä, lähes erämaata, vuoristoa, korkki- ja eukalyptysmetsikköjä ja sitruslaaksoja, jotka pursuavat kypsyviä hedelmiä.

Eräs ovi, jonka lilan ja hopean (kts. kolkuttimet) yhdistelmä hiveli ohikulkijan silmää. 

En taida ikinä kyllästyä ihastelemaan vanhojen talojen monivärisiä kerrostumia, kauniita takorautaisia portteja, parvekkeiden kaiteita ja ikkuna- ja ovitaoksia. Myös taloa ympäröivät muurit ovat yksilöllisiä. Yksi ihastelun kohde ovat piiput, Ne ovat usein erilaisin kuvioin koristeltuja, joskus ne ovat ikään kuin pitsiä. Minulle on kerrottu, että portugalilaisessa rakennusperinteessä piippujen tekeminen oli naisten työtä. He tekivät niistä yksilöllisiä koristellen ja maalaten ne oman kauneuskäsityksensä mukaisesti. Yksi erikoisuus piipuissa on niiden juurella. Niissä on fajanssilautanen, yksi osa perheen ruokakalustosta. Nykyäänkin katoilla on lautasia, mutta nuo satelliittilautaset eivät kerro kylän tai perheen historiasta.