Tiukasti koukussa

Sardiini kuuluu Portugaliin monella tapaa. Se on esillä taiteessakin eri muodoissa, olen nähnyt niin keramiikkaan kuin muoviinkin ikuistettuja sardiinin muotoja, jotka on maalattu eri tavoin. Sardiini on Portugalille etenkin kalasäilykkeinä tärkeä vientituote ja tuoreena ravintoloiden raaka-aine. Sardiinia saa ravintoloista ympäri vuoden, parasta se kuitenkin on niinä kuukausina, joiden portugalinkielisissä nimissä ei ole ärrää eli maio, junho, julho ja agosto. Siis meikäläisinä kesäkuukausina. Silloin sardiinissa on paras ja kaikkein terveellisin omega3-varanto. Tuntuu, että portugalilaiset ravintolat (kotikokkeja unohtamatta!) oikein kilpailevat parhaan sardiiniruoan valmistamisessa.

Verkot puhdistetaan huolellisesti valmiiksi seuraavaa laskukertaa varten.

Portimaon lähellä Atlantiin laskeva Arade-joen suisto on ollut aikanaan, ennen suuria hiekkaruoppauksia, sardiinien ruokapaikka. Suistossa ollut hiekka sisälsi silloin mikroskooppisen pieniä simpukoita, jotka ovat olleet paitsi sardiinien, myös suistossa viivähtäneitten muuttolintujen ruokaa. Kun suiston hiekkaa alettiin 60-luvulla ruopata ja siirtää Atlantin rannoille turistien iloksi ja rakennusmateriaaliksi, hiekan seassa eläneet simpukat, meritähdet ja merihevoset kuolivat. Sen lisäksi monet paikalliset ihmiset, joiden tärkeä tulonlähde simpukoiden kerääminen oli, menettivät työnsä ja tulonsa.

"Tässä sitä nyt odotellaan jääpedillä ottajaa!" Kauppahallien kalatiskit ovat helpoin tapa tutustua mereneläviin. 

Toki olen saanut muunkinlaista kala- ja äyriäisruokaa täällä kuin sardiinia, mutta nyt en taas aio kiertää veistä haavassa ottamalla esille taannoista, taivaallista Cataplania, joka ei unohdu sen tarjoilupöydän ääressä istuneilta ikinä. Pidän kalasta ja valitsen lähes aina ruokalistan vaihtoehdoista juuri kalan, oli se minkälaista tahansa. Norjalaista lohtakin on täällä tullut syödyksi monta kertaa, niin tuttua kuin se onkin - ja hyvää silti. Siinä pureskelun lomassa tulee väistämättä miettineeksi sen tekemää pitkää matkaa vuonoilta portugalilaisiin pöytiin.

Kultaotsa-ahvenet grillissä.

Melkein ykkössuosikikseni on tullut Kultaotsa-ahven, johon olen tutustunut kotimaassa vain television kokkiohjelmissa. Vasta täällä olen saanut syödäkseni sitä. Ensimmäisen kerran elämässäni söin sitä Suomen itsenäisyyspäivänä Casa Velhan emännän valmistamana. Mausteena oli vain suolaa ja kalan sisälle tungettua korianteria. Emäntä haudutti kalan uunissa. Mmmm... Se oli niin hyvää, että ei tahtonut saada sanotuksi. Toisen kerran sain kultaotsa-ahventa viime viikonloppuna. Se tarjottiin grillattuna, mutta lähes samoin maustettuna, lisänä vain tippa oliiviöljyä. Kylkiäisenä oli marinoituja ja grillattuja katkaravunpyrstöjä. Herkku lähes räjäytti tajunnan.

Olen usein keskustellut täällä asianharrastajien kanssa portugalilaisesta keittiöstä, joka käyttää hyödykseen ihan kaiken, mitä kulloisessakin raaka-aineessa on. Se jakaa mielipiteet ja on melko vierasta meille suomalaisille. Algozissa on hyvä lihakauppa, jonka tiskin ääressä näkee sellaisia raaka-aineita, joita suomalainen ei näe koskaan kaupassa. Paikalliset ihmiset osaavat käyttää mm. sisälmyksiä, joista suomalaiset asiakkaat on vieroitettu täysin.

Täytyy myöntää, että portugalilainen tapa on hyvin järkevä, mutta niitä kaikista helpoimpia se ei ole. Kerran valmistin pienistä, marinoiduista kananpojista hauduttamalla ruokaa. Hyvää siitä tuli, mutta aterialla pienten luiden erotteleminen oli totisesti aika työlästä eikä onnistunut muuten kuin suutuntumassa. Syödessäni muistin kotoisia punatulkkuja, jotka auringonkukan siemeniä syödessään syljeksivät kuoret pois toisesta suupielestään. Se ainakin on hauskaa katsottavaa!

Kaikille aisteille

Viime aikoina on pidellyt niin kiirettä, että blogin päivityksestäkin on pitänyt luopua. Talon majoitustilat ovat tällä hetkellä täynnä. Ennen vieraitten tuloa piti saada paikat sellaiseen kuntoon, että heidän oli hyvä asettua taloksi. Siivousta, tilojen ja puutarhan ruokkoamista on riittänyt kaikille talossa. Koirat pyörivät kiireisten jaloissa, etenkin se pienimmäinen. Se työntää tassua jalan alle ja roikkuu liepeissä ja housunlahkeissa, koska sen ikeniä on alkanut kutittaa. Se näyttää vieläkin lelulta, mutta kumilelua muistuttava vinkuminen on saanut jo ärhäkkäämpiä sävyjä. Toisinaan se näyttää paikan jo tilan paimenkoirallekin, joka tosin on nuorukainen sekin. Pienen hampaista saattaa tuollaisen järjestyksenpidon jälkeen roikkua tukku karvoja.

"Tässhän mie oon!" Roskiksesta löytynyt pentu kasvaa päivä päivältä. 

Vapaa-aikanikin on ollut melkoisen vauhdikasta. On ollut naistenpäivätapahtumia, matkoja lähikaupunkeihin, uusiin ihmisiin ja paikkoihin tutustumisia ja retkiä. Säätkin ovat suosineet, joinakin päivinä on ollut suorastaan kesäistä. Viime sunnuntaina kun pyöräilin kirkonmenojen aikaan hiljaisten lähikylien läpi, ajattelin että tätä minä juuri olen lähtenyt Portugalista hakemaan; aurinkoa, lämpöä ja kevään herättämiä värejä ja tuoksuja. Onnentunne suorastaan tulvahti koko kehooni. Eräs tämän retken tavoite, Portugalin huhtikuun kokeminen on lähellä.

Cataplan on espanjalaisille ja portugalilaisille ominainen merellinen ruoka, jonka resepti vaihtelee niin maan kuin tekijänkin mukaan. Pahimmillaan - tai parhaimmillaan - sen valmistaminen on salatiedettä, jota tekijä ei missään nimessä paljasta. Ainekset ovat kutakuinkin samanlaiset, mutta tulos riippuu tekijän taidoista. Olen kuullut paljon puhetta cataplanin maistumisesta. Joissakin paikoissa valmistettu on miellyttänyt syöjiä, mutta joissakin ei. Makuasioistahan ei voi kiistellä. Minä ja seitsemän muuta naista pääsimme kuitenkin sellaisen pöydän ääreen, että moni olisi antanut taivasosuutensa, jos olisi päässyt mukaan. En kerro, missä tätä taivaallista cataplania tarjottiin, mutta voin kertoa, että parempaa ei Portugalista saa. Kadehtikaa vain aivan rauhassa!

Cataplanin aineksia. Pääosa ruoassa on meren herkuilla. 

Seuran retki Minhaan, Pohjois-Portugaliin onnistui hienosti. Menopäivänä ja paluupäivänä paistoi aurinko, mutta Portugalissakin "pohjoinen puhuu" ja sää on sen mukaisesti usein viileä, ainakin tähän aikaan. Tuuli oli varsinkin torstaina, jolloin ei ollut aurinkoista, paikoitellen melko viileä. Pendelöimme läpi Portugalin Lissaboniin ja edelleen Portoon ykkösluokassa, jossa nautimme myös aamiaisen, sillä lähtö oli ollut monelle varhainen. Se oli melkein kuin olisi istunut lentokoneessa kun junaemännät kolistelivat pitkin käytävää kärryineen täyttä vauhtia kiitävässä junassa. Päämääräämme Bragaan jatkoimme Portosta bussilla, jolla teimme matkan kansallispuistoon ja melkein Espanjan rajalle asti.

Asuimme Bragassa kaksi päivää kahden tähden Ibis-hotellissa. Kaksi tähteä saattaa joistakin kuulostaa katastrofilta, mutta me olimme tyytyväisiä. Hotelli oli siisti, henkilökunta ystävällistä ja aamiainenkin oli, ainakin meille varhaisille aamiaishuoneeseen menijöille, ihan kelvollinen. Hotelli sijaitsi kaupungin keskustassa. Ikkunastamme näkyi kahdeksan kirkkoa, perinteisiä ja vähemmän perinteisiä portugalilaisia kaupunkitaloja, vuoria ja aukio, jolla oli mukavia istuskelupaikkoja. Aamumessussakin pääsi käymään, jos käveli muutaman kymmenen metriä aukion laidalle.

Bom Jesus do Monte -kirkko on monen pyhiinvaeltajan kohde. Tässä kirkko on noin tuhannen portaan päässä.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme Bom Jesus do Monte -kirkkoon ylhäällä vuorella. Kirkkoon on rinnettä pitkin noin tuhat porrasta ja jokaisella porrastasantella on pyhimyksen patsas, jolle on nimetty joku meidän aisteistamme kuten näkö-, kuulo-, maku-, haju- ja tunto-. Hurskaimmat pyhiinvaeltajat ovat saattaneet kontata portaat ylös kirkkoon ja saaneet ansaitsemansa lepohetken, kun ovat pysähtyneet pyytämään anteeksi lepotasanteella seisovalta pyhimyspatsaalta sille nimetyllä aistilla tekemäänsä syntiä. Paluumatkalla muuten näimme Povoa de Lanhoassa pyhiinvaeltajan, joka konttasi kirkkoa ympäri lento- ja koripalloilijoiden varusteisiin kuuluvissa polvisuojissaan. Mieleeni tuli kysymys, että kuinkahan kauan Bom Jesus do Monte -kirkkoon konttaajalta on kulunut aikaa ja minkähän näköiset hänen polvensa ovat sen jälkeen olleet!

Torstaina kävelimme Geresin kansallispuistossa lenkin, jota opastanut Michel oli ollut Kittilässäkin koiravaljakkoa ohjastamassa. Hän esitteli kävelyn lomassa kansallispuiston kasvustoa ja eläimistöä. Eläimiä, joita siellä kuuleman mukaan on, kuten villihevosia, portugalin ilvestä tai susia emme kuitenkaan nähneet. Kasvit näyttivät olevan melko piikkisiä sielläkin. Jotkut rinteet olivat keltaisenaan Jänönvihtaa ja Piikkihernettä, yläpuolella kukkivien Mimosa- ja Akaasiapuitten lisäksi. Lilanväristä kanervaakin kasvoi siellä - täällä ja se oli parhaillaan kukassa.

Kivisilta, jonka rakensi roomalainen.

Alueella ovat varhaisina aikoina liikkuneet roomalaiset sekä sotaisissa että rauhallisissa aikeissa. Siksi siellä on runsaasti roomalaisajan jäännöksiä, eniten koko Iberian niemimaalla. Asia vahvistui Campo de Geresin kylässä, jonka museossa teimme reipastahtisen kierroksen oppaan perässä. Museon seinällä oli kartta, josta saattoi nähdä koko roomalaisten imperiumin alueen. En muistanut enää kuinka hämmästyttävän suuri alue on ollut, se ulottui pohjoisessa Irlantiin asti. Ei Napoleon eikä Hitlerkään päässeet lähellekään sitä valloitusretkillään.

Viimeisen päivän vierailu Palacio de Brejoeirassa oli mielenkiintoinen. Palatsin "Mama Grande", on melkein Englannin kuningattaren veroinen Herminia de Oliveira Paes. Hän on tällä hetkellä 97-vuotias. Monet kuuluisat valtiopäämiehet ovat vierailleet palatsissa, jossa oli ihanat stuccokoristeiset seinät ja katot ja niiden keskellä maalaukset usein ovaalin muotoisissa peileissä. Kristallikruunut olivat valtavia, ja niissä aiemmin olleet kynttilät oli muutettu nykyajan vaatimusten mukaisesti sähköisiksi. Palatsi on säilynyt hyvin, mutta siihen on ainakin osittain selitys sillä, että se on avattu yleisölle melko äskettäin.

Palacio de Brejoeiran julkisivua. 

Palatsin maille vuonna 1964 perustettu viinitarha tuottaa vinho verde -viiniä, joka valmistetaan alvarinho-rypäleistä. Palatsin mailla kasvavista rypäleistä valmistettu viini on kuulemma arvostetuin lajissaan.

Myös palatsin puutarha, johon tutustuimme oppaan kanssa, oli vertaansa vailla. Kierroksella muun muassa kahlasimme camelian kukissa, joita ilmeisesti varhaisen kevään vuoksi ei vielä oltu kerätty pois. Puutarhan keskellä sijaitseva isohko lampi oli vihreän kerroksen peitossa. Luulimme vihreää leväksi, mutta se onkin keijusaniaista. Luulisin sitäkin joksikin levälajiksi.

Alueelle tyypillinen vilja-aitta. Se seisoo pylväitten varassa etteivät rotat pääsisi viljan kimppuun. 

Oli mielenkiintoista nähdä melko pitkän retken aikana se muutos, joka esimerkiksi rakennuskannassa näkyi. Taloissa oli räystäät ja usein harjakatto, jotka ovat tietysti käytännön sanelemia juttuja pohjoisessa, jossa saattaa talvisin tulla luntakin. Talot olivat myös huomattavasti pienempiä kuin esimerkiksi Algarvessa, jossa talot näyttävät ylimitoitetuilta. Lähes jokaisessa talossa oli ainakin pieni hyötypuutarha, jota omistajat näyttivät hoitavan hellästi.

Päivä vuoristossa

Kävimme viime perjantaina Algarve-Suomi -seuran retkellä Montchiquen vuoristossa. Portugalin eteläisen alueen vuoret eivät ole mitään hirveän korkeita, Fóia, jolla kävimme, on vain hieman alle tuhat metriä merenpinnasta. Huikeat näkymät sieltäkin olivat - sitten kun tiheä sumu oli satanut alas ja taivas aukeni. Oppaamme, seikkailupuiston omistaja ja johtaja, esitteli meille vuoriston kasvillisuutta suomalaisen vapaa-ajanohjaajaharjoittelijan,Villen avustamana. Saimme kuulla, että Portugalissa kasvaa noin 3000 luonnonvaraista kasvia, joista osan näimme kävelyretkellämme. Hämmästyttävät kanervapuskat kohosivat portugalilaisten miesten korkuisina ja kukkivat parhaillaan. Meillekin tuttu lilahtava kellokukka on noin kolmanneksen meidän kanervankukkaamme suurempi. Lisäksi vuorilla kasvaa valkoinen kanerva, joka on harvinainen. Monet yrtit rehoittavat metsässä aluskasvillisuuden seassa ja sainpa kourallisen lavendeliakin tuoksumaan taskuuni.

Etualalla Medronhoa eli puumansikkaa, joka tekee metsässä liikkumisen melkein mahdottomaksi piikkisten oksiensa vuoksi.

En ymmärrä, mikä minut pisti tarjoutumaan (ainoana) selvittämään seikkailurataa, mutta niin vain kuulin sanovani! Minut puettiin valjaisiin ja kypärään ja huolellisesti, melkein kädestä pitäen neuvottiin asiaankuuluvien turvalaitteiden toiminta. Ja sitten ei ku kiikkumaan puuhun kapulatikkaita! Kun pääsin ylös, pukkasi jo katumusta, mutta sinni ei antanut periksi tunnustaa tappiota. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa! Vaijerihimmeliä pitkin seuraavaan puuhun, sieltä edelleen kapulasiltaa seuraavaan, ja sitten... Olin vähällä luovuttaa kun mukana ollut poikanen näytti, että siitä vain köydestä kiinni ja vaijeria pitkin seuraavaan puuhun liukuen melkein kuin Tarzan. Pariin otteeseen tein lähtöä, mutta vasta kun poika laski kolmeen, uskalsin löysätä menoksi. Liu´uin selälleni puuhun rakennetulle alustalle siten, että jalat olivat puun rungon ympärillä. Hetken aikaa kokosin itseäni ja kömmin pystyyn. Siinä vaiheessa oli kyllä jo aika voittoisa olo, vaikka viimeinen huikonen olikin vielä selvittämättä. Siinä piti liukua vaijeria pitkin koko seikkailuradan mittainen matka maahan asti rinteeseen. Arvatkaapa, läpättikö sydän perille päästyäni! Valitettavasti en siinä hössäkässä muistanut antaa kenellekään kameraa, että olisin saanut tapahtuneesta kuvan muistoksi ja liitettäväksi tähän blogiin.

Viimeinkin ruokaa! Nälkä oli mahdoton, sillä käveleminen pyörivien kivien seassa alamäkeen pakotti koko kropan jännitykseen. Ruokapaikka oli luonnonkauniilla myllykosken partaalla. (Seisomassa kirjoittaja.) 

Portugalin maapinta-alasta on metsää 38 prosenttia. Metsässä kasvaa pääasiassa kastanjaa, korkkipuuta ja eukalyptusta, mutta rannoilla myös rannikkomäntyä. Korkki on monen portugalilaisen elämän ehto, sillä sen tuotannon parissa työskentelee iso joukko ihmisiä. Tekijöitä tarvitaankin, sillä Portugali on maailman suurin korkin tuottaja. Portugalin korkilla on 51 prosentin markkinaosuus ja 91 prosenttia sen korkista menee vientiin. Kerääminen tapahtuu elävistä puista, joihin tehdään pystyviilto ja josta kaarna kuoritaan isona levynä. Sanotaan, että se on maailman ekologisin tuotantotapa. Kuoritun korkin tilalle kasvaa uusi noin kymmenessä vuodessa.

Eukalyptus on vähän kiistanalainen laji Portugalissa muun muassa paloherkkyytensä takia. Se on aikanaan tuotu Australiasta täyttämään metsäpalojen synnyttämiä aukkoja. Eukalyptys syttyy helposti kuumissa ja kuivissa olosuhteissa ja sen arvellaan olevan syyn jokakesäisiin metsäpaloihin. Eukalyptus on Portugalissa tärkeä paperin raaka-aine, sillä se kasvaa nopeasti.

Vielä yksi lajike, jonka ansiosta Portugalilla on johtosija maailmassa. Se on jo aiemmin mainitsemani Rannikkomänty, josta tehdään paneelia. Puuteollisuus täällä on kuitenkin pientä ja esimerkiksi lähes kaikki sahateollisuuden tuotteet käytetään kotimaassa.