Kuukausista julmin

Kohta se on takanapäin, tuo oikukas huhtikuu, jonka englantilainen runoilija T.S. Eliot  nimitti kuukausista julmimmaksi. Hän kirjoitti; "Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella." (T.S. Eliot "Autio maa"). 

Tässä vielä paljaat puut ovat parissa viikossa saaneet vihreän puvun.

Suomesta tulleissa viesteissä on kerrottu, että siellä on tullut lunta ja räntää lähes päivittäin. Portugalissa säät ovat olleet kuivat, mutta tuuliset. Tuuli on pyörinyt villisti ja puhaltanut milloin mistäkin suunnasta. Tyyntä paikkaa on ollut vaikea löytää. Kun kävelimme päivänä muutamana rannalla, totesimme sen pinnanmuodostuksen olevan aivan uudessa mallissa. Tuuli ja mainingit olivat muodostaneet korkean töyrään rantaviivan ja auringonottoalueen väliin. Muistelimme haikeina, että syksyllä hiekkaranta vietti loivan kutsuvasti kohti merta.

Huhtikuu on meille Portugalin suomalaisille jäähyväisten aikaa. Monet lähtevät täältä kevätlintujen lailla kesälaitumille Suomeen. Toukokuussa lähtijöitä on jo selvästi vähemmän, ja kesäkuuksi tänne jääviä urheita vielä vähemmän. Heinä- elokuun kuumimmiksi helteiksi tänne ei juurikaan suomalaisia asukkaita jää. Tässä kuussa selkeästi lisääntyneistä turistimääristä olemme saaneet aavistuksen siitä, millaisessa tungoksessa tänne jäävät joutuvat kesäkuukausina selviämään päivittäisistä toimistaan. Siinä tarvitaan entistä enemmän kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä.

Aljezurin linnoitus kohoaa kaupungin kattojen ylle.

Autonvuokrauksen viimeisistä päivistä nauttiaksemme teimme kierroksen Länsirannikon suuntaan hieman eri vinkkelistä kuin aiemmin. Ajelimme hiljaisia, osin huonokuntoisia maaseututeitä ja löysimme ennen näkemättömiä kyliä korkeilta, kukkuloiden lakialueille syntyneiltä tasangoilta, näimme Portugalin kansalliskukan, Cissuksen monien variaatioiden kukkivan rinteillä valkoisenaan ja Eucalyptysten lomissa kukkivia, monia liljalajeja. Vain yhtä puuttui; missään ei näkynyt mitään luonnon eläimiä lintujen lisäksi. Kun muistelimme aikaisempia ajeluitamme, emme silloinkaan olleet nähneet yhtäkään villieläintä luonnossa, emme edes ajotien laitaan kuolleena nyykähtäneenä. Se ihmetyttää.

Yksi kukkuloiden tasangoille rakennetuista kylistä oli Maria Vinagre, melkoisen suuri kylä, jossa laskin ainakin kuusi kahvilaa tai ravintolaa ja useita taimi- ja puutarhatarvikemyymälöitä. Kylän lähistöltä löysimme valtavalle alueelle levittäytyneen kasvitieteellisen koealueen ja taimiston, jonne tie äkkiä arvaamatta päättyi. Olimme unohtaneet ottaa mukaamme kartan, ja tällä jouduimme moneen kertaan tekemään täyskäännöksen päättyvien teiden päässä. Maria Vinagren läheltä löysimme yhden lomapaikan, jonka nimen perässä on viite "Rural". Rural tarkoittaa maaseudun rauhaan, osittain alkeellisiin oloihin perustettua majoitustarjontaa. Tämäkin Maria Vinagren lähellä sijaitseva, siisti rivitalo seisoi keskellä metsien ja peltojen täplittämää aluetta, täysin kuivalla maalla. Atlantin rantaan sieltä on linnunteitse vain parisenkymmentä kilometriä, mutta matka kertautuu maaston korkeuserojen vuoksi melkein kaksinkertaiseksi. Rauhaa etsivälle voi taata etsinnän päättyvän siellä.

Atlantin rannikon lainelautailumaisemaa.

Praia de Amoreiraan, Atlantin rannalle päättyvän tien päästä löysimme ravintolan, jossa tarjottiin erinomaista, hiiligrillissä valmistettua roballoa. Pureskelun lomassa saimme katsella merenlahdessa lautoineen märkäpuvuissaan killuvia nomadeja, joiden paljon nähneet transitit nököttivät tien varressa. Usein autojen lähistöllä istuskeli lukeva nainen, joskus myös hiekalla leikkiviä lapsia. Mietin, kuinka noiden lautailuleskien elämä kuukaudesta toiseen sujuu alkeellisissa oloissa, miten paljon he tarvitsevat kärsivällisyyttä, paljonko pitkämielisyyttä ja sopeutumiskykyä. Mietin myös, millä nuo nomadit elävät, sillä kukaan ei nykymaailmassa tule toimeen pelkästään juuria pureskelemalla. Portugalin rannikolla ei sellaista merenlahtea olekaan, josta noita pallontallaajia ei löytyisi. Atlantin rannikolla ovat maailman parhaat lainelautailurannat ja se on helppo uskoa, jos on nähnyt yhtäkään noista rannoista.

Unikot kukkivat parhaillaan.

Vapun vieton jälkeen leväytämme matkalaukkumme vierashuoneen parisängyn päälle ja alamme pikkuhiljaa täyttää niitä. Tämäntalvinen matka päättyy muutaman päivän Lissabonissa oleskeluun. Suomeen päästyämme menemme ensin saareen, lämmitämme saunan ja kylvemme sydämen kyllyydestä. Sen jälkeen katsomme, millaisen kesän satavuotias Suomi meille tarjoaa. Kuulumisiin syksyllä!

Ambulanssikyytiä Evorassa

Maaliskuu on jo kääntynyt runolliseksi Portugalin huhtikuuksi, jolta odotamme paljon. Onhan kuukauden vaihtuminen enemmän kuin lupaus keväästä ja lämmöstä. Vesivarannot kasvoivat mukavasti viime kuun loppupuolella ja hedelmänviljelijät viheltelevät onnellisina muokatessaan hedelmätarhojaan. Me olemme seuranneet kevään tuloa talomme ympärillä pesäntekopuuhissa liitelevien pääskysten ja tonttien laidalla kasvavien, lepältä näyttävien puiden lehtiin puhkeamisen myötä. Parvekkeen lasiovet ovat yhä useammin saaneet aamupäivisin olla sepposen selällään auringon tulla sisään.

Eräänä tuulisena päivänä toteutimme viimein pitkäaikaisen haaveemme vierailla Portugalin kaakkoiskulmalla Vila Real de Santo Antoniossa. Kaupunki sijaitsee Atlantin ja rajajoki Rio Guadianan risteyksessä. Rantabulevardilla kävellessämme emme osanneet aavistaa, että helmikuun 11. päivänä aluetta oli koetellut rankkasade, sillä jäljet oli pystytty korjaamaan nopeasti. Vettä oli tuolloin tullut kahdentoista tunnin aikana kaksi kertaa runsaammin kuin Farossa, eli 61,4 milliä. Koska kaupunki sijaitsee matalassa maastossa, voi hyvin ymmärtää, että tilanne on ollut katastrofaalinen.

Vila Real de Santo Antonion keskustorilla on vaaleista ja tummista kivistä muodostetut sektorit.

Kaupungin asemakaava on suoraviivainen, enkä muista nähneeni niin suoria ja pitkiä katuja missään muussa Portugalin kaupungissa. Itäpuolen rakennuskanta on vanhaa ja tarjoaa katselijalle miellyttävän yleiskuvan, Rio Guadianan vastapäisellä rannalla hohtivat valkoisina Espanjan puoleiset kylätihiöt. Kauempana jokisuusta pohjoiseen näkyy maiden välillä maantiesilta, jossa jatkuva liikenne virtaa maiden välillä molempiin suuntiin.

Vila Real de Santo Antonion rantabulevardi kutsuu kävelylle.

Vila Real de Santo Antonion rantabulevardi on kaunis palmujen, patsaiden ja koristeellisten katukiveyksien rytmittämä ja toi mieleeni Nizzan rantabulevardin. Nizzassa bulevardi rajoittuu pyöreiksi hioutuneiden kivien ranta-alueelle, Vila Real de Santo Antoniossa saattoi seurata kalojen uimista jokisuistoon rajoittuvalta, korkealta reunalta. Rantabulevardin varrella sijaitsee täysin huputettu hotelli Guadiana, jonka peitteestä näemme, millainen entisöitävästä hotellista tulee - ja millainen loisto sillä on ollut perustettaessa. Margues Pombalin aukion ympärillä sijaitsevilla kaduilla tungeksivat espanjalaisten eläkeläisten ostos-seurueet. Espanjaa kuuleekin kaduilla enemmän kuin portugeesea.

Puhetta ja kuiskauksia kadunvarren seinässä. 

Meiltä eläkeläisiltä junakyyti edestakaisin maksoi kahdelta hengeltä vain alle kaksikymppiä ja yöpymisestä äskettäin remontoidussa hostellissa maksoimme aamiaisineen (2 hh:ssa) yhteensä vain 30 euroa. Paikasta jäi miellyttävä muisto ja hinku mennä uudelleen paremmalla ajalla. Sitten aiomme tutustua myös kaupungin kulttuuriin.

Maaliskuun viimeiset päivät kuluivat Seuran retkellä Evoraan. Evora on Alentejon alueen suurin ja tärkein kaupunki, väkiluku on noin 56 000 joka on epäilemättä, ainakin osittain, Evoran yliopiston ansiota. Evoran historia on pitkä ja ulottuu esihistorialliseen aikaan saakka, joten täällä sitä saa perspektiiviä käsittämäänsä aikajanaan. Evora oli aikanaan kelttien pääkaupunki ja roomalaiset rakensivat kaupungin muurit. Heidän antamansa nimi kaupungille oli Liberalitas Julia. Kaupunkikierroksella poikkesimme Praca do Geraldo -aukiolla ja tutustuimme muun muassa 1100-luvulla rakennettuun luostariin, Convento dos Loios, joka on muutettu pousadaksi.

Entisen luostarin yhteydessä olevan Sé-katedraalin sisäänkäynti.

Evoran vanha keskusta sijaitsee vanhojen puolustusmuurien sisällä ja on ollut UNESCO:n suojeluksessa vuodesta 1986 lähtien. Historian lehtien havinan voi melkein konkreettisesti kuulla kävellessään kaupungin kapeilla kujilla. Väistämättä tulee mieleen, millaista nykyaikaisiin mukavuuksiin tottuneen ihmisen on elää siellä. Luostarin lähellä seisoo vielä Dianan temppelin pylvästöt - osa niistä ehjinä. Seinät ovat jo murentuneet, mutta temppelin sanotaan olevan Pyreneiden niemimaalla olevista parhaiten säilynyt. Nyt temppelin raunioon pääsy on kielletty ja alue on rajattu aitauksin.

Eleganssia risteilyaluksella.

Evoraan mennessä teimme Amieiran marinasta startanneen, tunnin mittaisen veneretken EU:n suurimmalle tekojärvelle, Alquevalle. En voinut mitään, että mieleen tuli Lokan allas Sodankylässä, jossa olen viimeksi käynyt joskus 2000-luvun alkupuolella. Sielläkin - kuten Alquevassa - veden alle jääneet puut törröttivät altaan aalloista. Ilmeisesti rakennettaessa oli luotettu siihen, että eivät ne kauan törrötä, vaan kaatuvat eloperäisen aineksen liuettua. Moninaisiin mietteisiin saa myös tieto, että altaan tieltä on häädetty kokonainen kylä muihin maisemiin. Miltähän koko elämänsä kylässä asuneista on tuntunut sen jälkeen, kun puretun kylän alue on peittynyt syviin vesiin?

Etupäässä Alquevassa oli kuitenkin kaunista ja on helppo kuvitella, että alueen pyrkimykset luoda seudulle elävää turismia, onnistuvat hyvin. Kukkuloiden vihreillä rinteillä laidunsivat lehmät ja lampaat ja siellä täällä näkyi merkkejä samoilureiteistä, joille turisteja houkutellaan nauttimaan luonnonrauhasta.

Vila Real de Santo Antonion "lentojätkä".

Yksi episodi on vielä kerrottava matkalta Evoraan. Olimme löytäneet pienellä joukolla mukavan, paikallisen ruokapaikan vanhan kaupungin sydämestä. Sen verran olimme kuitenkin keskittyneet etsintään, että kun meidän piti lähteä hotellille, pyörähti kompassimme pimeillä kujilla auttamattomasti. Jouduimme muurien ulkopuolelle ja yhtäkkiä olimmekin paikassa, josta emme osanneet hotellille. Kysyimme neuvoa kadulla kävelleeltä naiselta, mutta hän kehoitti meitä kysymään vastapäisestä Bombeiroksesta. Kysyimme siis! Palomies alkoi selostaa meille reittiä, mutta puisti sitten päätään. Hän ilmeisesti totesi, että tehtävä on mahdoton. Hän vei meidät palokunnan ambulanssin luo, avasi oven ja kehoitti meitä astumaan kyytiin. Niin sitten tulimme hotellille komeasti ambulanssin kyydissä!

Tästäkin retkestä jäi jäljelle nälkä tutustua enemmän ja perusteellisemmin Portugaliin. Sen maaseutu on moni-ilmeistä ja pienet kaupungit ja kylät tarjoavat alkuperäisiä elämyksiä niitä etsiville. Kiire rinnastetaan Portugalissa sivistymättömyyteen. Palveluja etsivän on paras asennoitua pitkiinkin odotuksiin oikein. "Se on viisautta!" 

Varjot lyhenevät

Sanotaan, että kun askel lyhenee, varjot pitenevät. Sanonta on vertauskuvallinen, ja tarkoittaa ihmisen vanhenemisesta johtuvaa muutosta, mutta pitää paikkansa myös luonnonilmiönä. Keväisin kun aurinko kiikkuu päivä päivältä ylemmäs taivaankannelle, varjot lyhenevät. Pahimmillaan varjonpaikkoja on vaikea löytää. 

Ensimmäisenä kesänä Portugalissa ollessani uhittelin, että suomalainen ei helteitä hätkähdä, ja päätin käyttää jokaisen päivän hetken töilleni puutarhassa. Mutta niinpä vain minunkin oli paettava hellettä tilalla kasvavan valtaisan Johanneksen leipäpuun varjoon. Siellä saatoin sentään kerätä palkoja, joita vietiin myytäväksi.

Kesää kohti varjot lyhenevät.

Johanneksen leipäpuun kypsinä mustiksi muuttuvat palot ovat teollisuudelle monikäyttöistä raaka-ainetta. Palko voi olla 20 senttiä pitkä ja se on suurimmaksi osaksi kuitua (n. 90 %), Sitä käytetään kuivattuna ja jauhettuna muun muassa kaakaojauhetta terveellisempänä vastineena ja suklaan tekemiseen, saostusaineena, kosmetiikan ja rehuteollisuuden raaka-aineena. Puuta viljellään, sillä se on runsastuottoisena hyvää lisätuloa maanviljelijöille. Ikivihreän puun lehdet ovat tumman vihreät, nahkeat ja muistuttavat pihlajan lehteä. Niissä on samassa lehtiruodissa kuudesta kahdeksaan lehteä.

Myös Leo-heppa vietti hellepäivää mielellään Johanneksen leipäpuun varjossa.

Muunkinlaiseen hyötykäyttöön Johanneksen leipäpuuta on käytetty. Aikoinaan Johanneksen leipäpuun siementen massa oli jalokivien punnituksessa käytettävä yksikkö, karaatti. Karaatti on nykyään standardoitu 0.2 grammaksi.

Kuvajaisessa maailmanlopun rannalla.

Viime viikko oli täällä Portugalissa hienoista takapakkia kevään tulolle. Edellisen viikonvaihteen helteet viilenivät voimakkaan tuulen puhaltaessa milloin pohjoisesta, milloin idästä. Tuuli toi mukanaan jälleen Saharan hiekkaakin, ja lopulta myös vesisadetta, joka ajoittain oli aika runsasta. Sade on tervetullutta etenkin citrushedelmille, joista tulee muuten kuivakkoja, joten uskon viljelijöiden iloitsevan jokaisesta pisarasta.

Kevään värejä on heleä keltainen. 

Suomesta on viime viikkoina kuulunut kaikuja kuntavaaleista. Täälläkään emme ole saaneet olla rauhassa vaalikampanjoinnilta, sillä kuuntelemme Ylen Areenaa. Ja onhan noita täkäläisiäkin vaalikampanjoita! Seuralle valitaan tällä viikolla pidettävässä yleiskokouksessa puheenjohtaja ja hallitus seuraavalle toimikaudelle. Valinnoissa on muistettava, mikä Algarven Suomi-seuran päätehtävä on. Se on yksinkertaistettuna hyvin ja puolueettomasti jäsenistöä palvelevan seuran idea. Toivomme viisaita valintoja!

Lentohiekkaa

Toissaviikolla koin elämäni ensimmäisen hiekkamyrskyn. Se tuli Saharasta ja aiheutti aavemaisia tuntemuksia aavan meren tällä puolen ennen kuin tajusimmekaan, mistä oli kysymys. Hiekka kinostui tuulessa laskoksille kuin pyrylumi. Aivan kuten auringonpimennyksessä, aurinko oli lentävän hiekan peitossa lähes koko päivän, autot ja kaikki avonaiset paikat peittyivät punaiseen hiekkakerrokseen.

Ensin luulimme, että kumppanini nenän tukkoisuus johtui siitepölyistä, joita tähän aikaan on ilmassa runsas valikoima kukkivien puiden vuoksi. Luulimme myös, että pihallamme Eucalyptys-puiden alla seisovaa autoa peittävä kerros oli siitepölyä, kunnes kiinnitimme huomiomme muihin autoihin liikenteessä. Kaikkien väritys oli enemmän tai vähemmän hiekalla himmennetty. Kumppanini yritti seuraavana päivänä viedä autoa pesuun, mutta kaikilla pesupaikoilla oli pitkät jonot odottamassa vuoroaan. Pesuun pääsy oli mahdotonta. Palautimme siis vuokra-auton vuokraamoon hiekkoineen - päivineen.

Matkalla Alvor-joen suistoon.

Hiekkamyrskyn jälkeinen aamu oli ihme. Maisema oli pessyt kasvonsa ja taivas loisti sinisenä. Lämmintäkin oli lähelle 20 astetta. Olimme sopineet muutaman ystäväpariskunnan kanssa samoilulle lähdöstä. Suuntasimme Alvorin ja Lagosin välillä olevan Ria de Alvorin suistoalueelle tehdylle polulle, jonka alkupää on Mexihoeiran rautatieasemalla. Kaunis, joskin hieman rappeutunut asemarakennus uinui kylän laidalla keskellä maaseutuasumuksia, koirien haukkua ja lampaiden päkätystä. Aseman seinustan penkillä istui yksinäinen matkustaja odottamassa junaa. 

Me käänsimme lenkkikenkiemme kärjet kohti merkittyä reittiä. Retkueessamme on monenlaista osaajaa, yksi tuntee kasvit, toinen linnut ja yksi villiyrtit. Heidän osaamisestaan pääsemme me kaikki osallisiksi. Opettelimme tunnistamaan villifenkolin ja jalkaparsan, jota saimme myös maistaa. Maku on muuten paljon aromikkaampi kuin viljellyn tankoparsan. Olemme nähnyt villiparsaa myytävän torilla. Koska sen kerääminen vaatii löytäjältään taitoa ja viitseliäisyyttä, hinta on korkea.

Yrttituntemuksemme kartuttamisen lisäksi tiirailimme suistoalueella ruokaansa kalastelevia lintuja. Flamengoja oli kymmeniä ja useita pitempi- ja lyhyempijalkaisia vesilintuja. Omalla reviirillään kahlasivat simpukankerääjät ja kääntelivät kuokillaan liejua tutuilla saalispaikoillaan.

Unikot, nuo kevään väriläiskät, kukkivat.

Viime viikolla kävelimme samalla retkikoosteella Praia dé Galé;ssa meren tuntumaan rakennettuja puusiltoja pitkin, ja pätkän rantahiekkaakin, lähelle lintujen suosimaa kosteikkoa. On kuitenkin varmaa, että muuttolinnut ovat jo suunnistaneet kohti pohjoista, joten sellaista lajimäärää, mikä parhaimpana aikana suistoissa asustelee, emme nähneet. Molemmilla kerroilla kävelyn pituudeksi tuli viidestä kahdeksaan kilometriä. Meille tärkeämpää kuin matka oli kuitenkin liike ja auringossa ja luonnossa oleminen.

Alvorin dyynialueella on kilometrien pituudelta helppokulkuisia kävelysiltoja.

Algarven retkeilyreiteistä on julkaistu kirja, jonka saksankielinen nimi on Wanderfürer Algarve. Kirjassa on merkittyjä reittejä erilaisiin tarpeisiin, on helpompia ja vaativampia, lyhyempiä ja pitempiä retkipolkuja. Kirjaa, joka maksaa seitsemän euroa, on julkaistu myös englanninkielisenä, mutta juuri nyt oli englanninkielinen painos loppunut. Kirjaa saa ostaa turistipisteistä.

Yksi helmikuun viimeisen täyden viikon elämyksistä oli purjehdus Atlantilla. Päivä oli aurinkoinen ja melkein tyyni, kun suuntasimme keulan kohti avomerta. Merellä tuuli kuitenkin yltyi niin kovaksi, että meikäläinen maakrapu meni totiseksi. Onneksi ruorissa oli kokenut merenkävijä, jonka ymmärrettyäni minäkin pystyin rentoutumaan. Luottavaisena keskityin nauttimaan meren keinunnasta ja välkkeestä.

Meren viljaa jäähileessä kalahallin altaassa. 

Meri on kaunis, mutta minulle suuri tuntematon. Vastaavan nöyryyden tunteen kuin merellä olen saavuttanut Lapissa, jossa olen joskus seisonut edessäni mittaamaton, silmänkantamattomiin ulottuva kivirakka tai umpihanki vailla minkäänlaista elämän merkkiä. Vasta siinä ihminen asettuu oikeaan mittakaavaan suhteessa maailmankaikkeuteen.

Kukkia maalla ja merestä

Sain lauantaiaamuna parvekkeen luukkuja avatessani tuoksuherätyksen, jota en ollut muistanut aikoihin. Ehkäpä olen unohtanut sen aktiivisesti, sillä tuoksu ei ole niitä kaikkein miellyttävimpiä. Itse asiassa se muistuttaa minua lapsuuden ns. liukumiinamaastoista. Minusta haju on sama kuin lehmänlannan, ja täällä se tulee kukkivista oliivipuista. Sitä nyt vain on kärsiminen niin kauan kuin hajun peittää huomattavasti miellyttävämpi appelsiininkukkien tuoksu. Onneksi se aika ei ole enään kaukana. Appelsiininkukat ovat valkoisina kauniinpiakin kuin oliivin, jotka uppoavat lähes lehvistöön samanvärisinä ja perin vaatimattomina. 

Appelsiinit kutsuvat mehevinä nauttimaan pallollisen c-vitamiinia. 

Vierailukausi Suomesta Algarveen luoksemme on tämän kauden osalta avattu. Meillä on ollut lähes katkeamatta kaksi viikkoa kaksi eri pariskuntaa vieraita, joille olemme iloksemme saaneet esitellä talvikotimme kukkiin puhkeavaa ympäristöä. Monchiquen retkellämme koimme iloisen yllätyksen, kun Mimosat ja Akaasiat kukkivat rinteillä jo yhtenä auringonkeltaisena ryöppynä. Myös kanervat ovat kukassa ja joissakin paikoissa jo Estevat, nuo Portugalin kansalliskukat, ovat aloittaneet kukinnan. Katujen varsilla ja pihoissa kukkivat Päivänkierrot ja Hottentottiviikunatkin availevat jo kukkiaan. Eilen muuten rantakävelyllämme näimme ison joukkion, jotka keräsivät hiekkadyyneiltä Hottentottiviikunan varsia. He olivat keränneet niitä isot keot kävelytien varteen. Emme saaneet vastausta siihen, miksi he niin tekivät.

Helmiäiskukkia meren antimista.

Olen täällä Portugalissa siirtynyt keräilykulttuuriin, mitä rantakävelyjen oheistoimintaan tulee. Laskuveden aikana rantahiekalta löytyvät helmiäiset ovat saaneet minussa todellisen keräilykuumeen aikaiseksi. En pysty koskaan tekemään kävelyretkeä rannalle ilman, etten palaisi rannalta pussillinen helmiäisiä mukanani. Olen kehitellyt tekniikoita korujen ja kukkien tekemiseksi niistä ja olen jo aivan vähällä oppia rakentamaan niistä jotain. Jotkut ystävistäni ovat jo saaneet helmiäiskukkiani lahjaksi tai tuliaisiksi. Helmiäisten monet hennot värisävyt ja muotojen herkkyys ovat suorastaan lumonneet minut.

Luzin rantabulevardia keskipäivän auringossa.

Yhtenä aurinkoisena päivänä teimme retken pieniin, idyllisiin merenrantakaupunkeihin lännessä. Luz, Burgau ja Salema ovat pieniä, viehättäviä kohteita, joista löytyy lähes kaikkea, mitä satunnainen matkailija voi tarvita. Kaikissa paikoissa on pieni, mutta hienohiekkainen ranta, josta nousevat kalliot tarjoavat samoilua harrastaville henkeäsalpaavia näkymiä Atlantille ja ympärillä sijaitseviin kyliin. Jos olisin työstä uupunut ja kaipaisin lepoa, menisin johonkin noista paikoista, ottaisin huoneen, josta näkisin ja kuulisin meren kuiskeen ja näkisin auringonlaskun ja kuunsillat. Maisema asettaa ihmisen nopeasti oikeaan suhteeseen ympäröivässä maailmassa. 

Lagosilaisen rantakadun varrella seisovan talon päätymaalaus. 

Portugalilainen viitoituskulttuuri aiheuttaa lähes aina päänsärkyä tiettyjä paikkoja etsivälle. Niin meillekin. Muutaman kerran ajoimme retkillämme harhaan, mutta onneksi mihinkään ei ole ollut kiire, ja toisaalta harhaan kulkeva löytää aina paikkoja, joihin ei muuten olisi eksynyt. Portugalissa ei voi luottaa opasteisiin tai katukyltteihin, sillä usein niitä ei yksinkertaisesti ole, tai sitten niissä kerrotaan perille löytämisen kannalta epäolennaisista asioista. Täällä, löytöretkeilijöiden maassa, etsiminen siis yhä ja edelleen vain jatkuu. Enpä haluaisi joutua täällä etsimään kiireessä katuosoitetta, sillä sellaisen löytymisessä on todella huono ennuste. Ainakin minulle, joka en oikein koskaan ole ollut siinäkään asiassa hyvä.

Aurinkokylpyjä valkoihoisille

Tammikuu on vierähtänyt lähes loppuun mukavampia säitä odotellessa. Aurinkoa on kyllä riittänyt, mutta tuulet ovat jälleen olleet ”kylmällä perällä” ja yölämpötilat jopa nollan tuntumassa. Säätiedotuksista ja uutisista olemme kuulleet Euroopan ylle jumittuneen korkeapaineen aiheuttaneen monessa, lämpimäksi mielletyssä maassa kylmiä säitä. Kreikassa on tullut lunta, ja Italiassa koettiin jo neljäs maanjäristys vain puolen vuoden sisällä. Maanjäristys aiheutti lumivyöryn, joka siirsi kokonaisen hotellin pois paikoiltaan ja jätti hotellissa sillä hetkellä olleet asiakkaat raunioihin. Pelastustoimia tehdään yhä, sillä olosuhteet ovat vuoristoisessa maastossa tiukkaan pakkautuneen lumen vuoksi vaikeat. Tavirassakin, Portugalin eteläosassa, ihmiset yllätti näillä rannoilla harvinainen lumisade.

Mantelipuut kukkivat viileydestä huolimatta. 

Ystävät Suomessa ovat kertoneet poikkeuksellisen korkeista lämpöasteista ja verranneet niitä - usein virheellisesti Lissabonin lukemiin, jotka eivät vastaa lähellekään Algarven säätietoja. Onhan lähes kymmenen asteen lämpötila Suomessa kieltämättä jotain erikoista tammikuussa. Olen ystävilleni sanonut, että toki me tänne Portugaliin talvipakolaisiksi lähteneet tiesimme, että täälläkin talvi on talvi, mutta se minkä voimme talviseutumme hyväksi kirkkaasti lukea, on valo. Sitä meillä ainakin on yllin – kyllin, toisin kuin pohjolan perillä.

Illan hämyä Alvorin rannassa.

Alvorin hiekkaranta on viime päiväkävelyillämme ollut lähes tyhjä. Kapulasillalla saattaa silti törmätä britteihin, jotka kiertävät rantasiltoja shortseissaan ja lyhythihaisissa puseroissaan. Yhtenä, tosi kylmänä päivänä tapasin keskustassa postissa käydessäni englantilaisen pariskunnan. Mies oli kuin safarille menossa ja naisella oli paljaissa jaloissaan sandaalit. Hänen varpaansa sinersivät kylmästä. Täytyy sanoa, että kyllä on karaistunutta kansaa nuo engelsmannit!

Portugalilainen herrasmies pukeutuu vuodenajan mukaan. 

Viime sunnuntaina pääsin ystävien mukana Festas das Chouricas -tapahtumaan Querencaan. Juhlan pitopaikka sijaitsi korkealla eteläisen vuoriston rinteellä, josta on huikean kauniit näköalat. Rinteillä kasvavat eucalyptyspuut ja mimosat taipuvat tien ylle katokseksi, ja siellä täällä näimme mantelipuita täydessä kukassa.

Makkarat käristyvät hiiligrillin ritilällä.

Portugalilaiseen tapaan makkarafestarit oli järjestetty kirkon välittömään läheisyyteen. Täällä festareihin liittyy lähes aina messu ja usein myös kulkue, jossa kannetaan Fatiman patsasta kukin koristellulla alustalla pappien, kuoripoikien ja seurakuntalaisten seuratessa kulkueena. Kirkonmäelle oli pystytetty erinäinen määrä kuumana savuavia hiiligrillejä, joiden ritilöillä kärisi eri tavoin maustettuja makkaroita. Makkaroiden kanssa tarjottiin maalaisleipää. Toki paikalle oli tullut myös muita elintarvikkeiden valmistajia, ja jonkin verran korujen, hattujen ja viittojen tekijöitä myymään tuotteitaan. Näytti siltä, että paikalla oli koko kylän väki ja myös meitä vieraspaikkakuntalaisia, muun muassa suomalaisia. Kauppa kävi ja tunnelmaa riitti. Oli hienoa olla mukana.

Lupaus uudesta keväästä ja kesästä on saatu, ja sen myötä tiedetään elämän rantahietikoilla ja -kuppiloissa jälleen vilkastuvan. Nyt odotellaan Mimosapuiden kukkimista. Silmut, joita tarkkailen päivittäisillä kävelyretkillä, paisuvat paisumistaan. Olisi hienoa päästä esittelemään Minosapuiden keltaisten kukkien meri vieraille, joita odotamme jo innolla.  

Vuosi vanha vaipui hautaan...

Hyvää uuden vuoden jatkoa kaikille lukijoille! Toivottavasti tästä Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlavuodesta tulee meille kaikille antoisa! Viime vuosi oli etenkin maailman tilanteen vuoksi monella tapaa raskas ja aiheutti globaalistikin paljon tuskaa ja pettymyksiä. Ihmiskunta ei näy viisastuvan. Kansojen välisissä suhteissa vaikuttavat voimakkaasti niin uskonto kuin politiikkakin ja vanhat valta- ja omistussuhteet eivät muutu miksikään. Niistä pidetään kiinni vaikka henki menisi.

Naisten kirkon kellot Sagresissa. Naiset kokoontuivat kirkkoon rukoilemaan kun miehet lähtivät myrskyävälle merelle.

Tappioitta emme mekään selvinneet viime vuodesta. Niitä tuli niin ystävä- kuin perhepiirissäkin. Täytyy vain toivoa, että meille annetaan taitoa käsitellä niitä kaikella sillä viisaudella, jota vaikeiden asioiden käsittelemisessä ja ymmrtämisessä tarvitaan. Suru lievenee vähitellen ja jäljelle jäävät muistot, jotka ovat kertyneet elämässä lopullisesti lähteneiden kanssa. Onneksi vuoden varrelle mahtui myös monia muistorikkaita juhlia, häitä, syntymäpäiviä ja lämpimiä yhdessäolon hetkiä rakkaiden ystävien kanssa. Ne antavat tarvittavaa voimaa ja uskoa tulevaisuuteen.

Hehkusoihtuliljat alkavat kukkia.

Kun lokakuun lopulla tulimme tänne, ottivat säiden haltijat meidät lempeästi vastaan. Ehdimme nauttia jopa muutamista helteisistä päivistä. Luonto oli kärsinyt pitkään kuivuudesta, joten marraskuiset sateet tulivat todella janoisen luonnon tarpeeseen. Eilen näimme jo ensimmäiset kukat mantelipuissa ja Nuokkukäenkaali kukkii keltaisena kaikkialla siellä, missä rikkaruohot ovat vallanneet tilansa. Lähes joka päivä bongaamme uusia merkkejä heräävästä elämästä luonnossa. Sieltä se kevät tulee!

Kevään iloja Bussacon palatsihotellin seinällä (Luso) sisäänkäyntipylväikön isokokoisessa keramiikkataulussa. 

Talvi on talvi täällä Portugalissakin. Silloin enimmäkseen tuulee idästä tai pohjoisesta ja yöt ovat hyvin viileitä, alle 10 plus-asteen. Rochan rantabulevardi on lähes tyhjä. Voi olla, että pitkällä kadulla ei näy ketään muita kuin kojujensa ulkopuolella asiakkaita odottavia kauppiaita. Jopa kotimaansa olosuhteissa karaistuneet englantilaiset shortseissaan ja hiattomissa puseroissaan ovat vetäytyneet huoneisiinsa. Vuodenvaihteen lyhyt juhlasesonki, jolloin etenkin pohjois-espanjalaiset tungeksivat Rochalla, on äkkiä ohi. Sitten vietetään tammikuuta hiljaiselossa kunnes helmikuussa liikenne alkaa pikkuhiljaa lisääntyä maaliskuuhun. Silloin eletään jo melkein kevättä.

"Lukeminen kannattaa aina."

Mekin pysyttelemme päivittäisiä kävelyretkiämme lukuunottamatta sisätiloissa ja uppoudumme kirjoihimme. Onneksi ovat ystävät, jotka käyvät meitä tervehtimässä Suomesta toivetuliaisinaan kirjat! Ja onneksi on Algarven Suomi-seuran kirjasto! Kirjaston jatkuvasti kasvavasta valikoimasta löytyy aina jotain, jota ei ole vielä tullut luetuksi. Jonkun ystävämme suositus siirtyä tablettiin ladattuihin kirjoihin ei ole ainakaan vielä innostanut. Kirja, joka on painettu paperille, tuntuu mukavalta kädessä, se on kuin uskollinen ystävä, jonka läsnäoloon voi aina luottaa. Voin sydämestäni yhtyä Jörn Donnerin lausumaan: "Lukeminen kannattaa aina!"