Kuoresta pullonsulkijaksi

Korkin tuottaminen ei sovi niille, jotka ajattelevat repivänsä siitä elantonsa. Sen kuulimme tiistaina, 15.3. käynnillämme António Bentes´in kulttuurikeskuksessa (Algarven Costume- ja etnografinen museo), jonka yhdessä osassa esitellään korkin tuotantoa ja jatkokäsittelyä. Novagortican tehtaalla São Brás de Alportelissa tutustuimme vielä pullonkorkkien tuotantoprosessiin. Opas kertoi, että korkin tuottajaksi ryhtyvällä pitää olla sekä pitkäikäisten geenit, pitkä pinna että mielellään valmis korkkitammimetsikkö. Puun, josta korkkia voidaan kerätä, täytyy nimittäin olla vähintään 25-vuotias. Laadukasta korkkia saadaan vielä 50-vuotiaasta puusta ja tuottoa 150-vuotiaasta puusta. Korkkitammi elää vanhaksi, vanhimmat yksilöt ovat jopa 200 vuotiaita.

Korkki on yksi Portugalin johtavista vientituotteista. Sen osuus maailman korkintuotannosta on reilu 50 prosenttia. Hyvänä kakkosena tulee Espanja noin 30 prosentin osuudella. Loput, noin kaksikymmentä prosenttia, jakavat esim. Tunisia, Marokko, Ranska, Pohjois-Afrikka ja Sardinia. Yksin Portugalin Alentejon alueella kasvaa korkkitammea yli 700 000 hehtaarin alueella.

Perinteisiä korkin keräämisessä käytettäviä työkaluja.

Korkki kerätään kesällä. Talven säillä on kaarnan keräämisessä merkitystä. Silloin kun talvi on ollut suotuisa korkin keräämiselle, se on ollut sopivan kostea, ja sen ansiosta kaarna irtoaa helposti. Kovin helppoa kaarnan irroittaminen ei kuitenkaan ole. Se vaatii kerääjältä miehen voimat ja korkeuksia sietävän pään. Koska puu "riisutaan" kokonaan, vaatii työ kiipeämistä puun yläoksistoon. Oppaamme totesi sarkastisesti, että kiipeämään ei päästetä nuoria miehiä, sillä putoamisvaara on suuri. Vanhoista ei ole niin väliä.

Perinteisesti kuori irroitetaan noin metrin korkuisina laattoina kirveellä. Kirvestä käytettäessä on varottava puun runkoa, sillä jos kirves osuu runkoon, se saa haavoja, joista uusiutuva kaarna saattaa arpeutua ja tehtävän korkin laatu kärsiä. Korkkia kerätään yhdestä puusta yhdeksän vuoden väliajoin. Kaarna kasvaa puuhun kuorinnan jälkeen aina uudelleen. Se on ympäristöystävällinen, uusiutuva ja biohajoava luonnontuote, jonka käyttö on yllättävän monipuolista. Portugalilaisesta korkista valtaosa menee vientiin, ja reilusta 70 prosentista tehdään pullonkorkkeja. Pieniä korkkitehtaita on Algarven alueella noin 70. 

Korkkilevyt on nostettu kiehumasta. Ja sitten prässiin!

Korkkitehdas Novacortiga suoltaa päivässä noin miljoona pullonkorkkia. Kun kuorma saapuu tehtaalle, kuorenkappaleista tehdään noin metrin korkuinen ja levyinen pino. Pino upotetaan kiehumaan tunniksi, jolloin kaarevat kuoret puristuksessa oikenevat. Sen jälkeen kappaleet leikataan korkin korkuisiksi suikaleiksi, joista korkit porataan. Tai kuorilevystä tehdään pitkä tanko, josta leikataan paksun kolikon kokoisia "lantteja", joita käytetään korkin ilmanaukkojen sulkijana. Toisessa menetelmässä kaarnasta tehdään murskaa, josta pullonkorkki puristetaan. Murskaa käytetään myös erilaisten korkkituotteiden valmistukseen.

"Stoppareita" viinipullon korkkeihin. 

Korkki on materiaalina hyvin monipuolinen. Hyvän kosteuden-, lämmön- ja kylmäneristyskykynsä vuoksi sitä käytetään mm. rakennusteollisuudessa. Siitä tehdään lattia- ja seinäkatteita, sitä käytetään verhoilumateriaalina, kalastustarvikkeissa, pelastusliiveissä, tehdään lompakkoja, laukkuja, kenkiä, hattuja, sateensuojia sekä käytetään koruissa ja urheiluvälineissä, kuten esimerkiksi sulka- ja baseballpalloissa.

Korkinvalmistajia kohtasi jokunen vuosi vakava kriisi. TCA-yhdiste aiheutti viineihin korkkivikaa, eli muutti viinin kellarinmakuiseksi. Jotkut viininviljelijät menettivät luottamuksensa luonnonkorkkiin ja siirtyivät käyttämään synteettisiä pullonsulkijoita. Tällä hetkellä tilanne on parantunut, sillä esimerkiksi tehtaiden laaduntarkkailuun on kiinnitetty entistä parempaa huomiota. Sen ansiosta käyttöön tulee vain hyvälaatuisia korkkeja.

Tahroja - seinillä ja kallioseinämissä

Eppu Normaali teki vuosia, vuosia sitten jo aikapäiviä klassikoksi luokitellun kappleen "Tahroja paperilla". Minulle kappale tulee aina mieleen kun näen graffiteja. Ihmettelen, mikä ihme äidin kullat pistää töhrimään seiniä, siltoja, junavaunuja, kallioita ja melkein mitä vain, missä maali vain suinkin pysyy. Eikö heille ole annettu tarpeeksi isoja paperiarkkeja piirtämisen tai raaputtelun himoon?

Muutama viikko sitten matkustimme junalla Portimaosta itään. Koska lähdön hetkellä oli melko hämärää, emme tulleet tarkistaneeksi joka suhteessa paikkaa, johon istuimme. Kun sitten olimme asettuneet aloillemme, huomasimme että vandaalit olivat vedelleet spraymaalilla ikkunan melkein tukkoon tageillaan. Ikkunasta ei nähnyt mitään. Jopa aseman nimen tarkistaminen siitä oli mahdotonta.

Luonnon omaa "graffititaidetta" hylätyssä asumuksessa.

En tiedä, miten Portugalin lainsäädäntö suhtautuu töhryihin, mutta Suomessa graffitien maalaaminen on laitonta. Tekijä - jos hänet nyt ylipäätään saadaan kiinni - joutuu korvaamaan ainakin tekosensa poistamisen. En ole täysin tietoinen, mitä muuta tekijäille koituu. Muistelen kuulleeni, että kulujen lisäksi tulee vähintään sakkorangaistus. Koska tekijät ovat melkein aina alaikäisiä ja varattomia, maksumiehiksi joutuvat melkein aina vanhemmat. Jos tuosta puuhastelusta jotain positiivista etsisi, niin uuden ammattiryhmän graffitien tekijät ovat saaneet synnytettyä, ja se on töhryjen poistajat. Spraymaalit tai tussit kun eivät aivan hevillä alustastaan lähde. Siinä tarvitaan melkoisen kovia aineita ja koneita.

Mitähän tämäkin kuva kertoo tekijäistään?

Koska itsekin harrastan maalaamista, en voi aivan kaikkia graffitien tekijöiden teoksia tuomita. Joskus näkee todella taidokkaita töitä, joiden viesti-, väri- ja muotokieltä voi jopa ihailla. Kyse onkin enemmän siitä, mihin niin sanottu teos on tehty.

Jossakin viranomaiset ovat järjestäneet graffitien tekijöille luvallisia paikkoja maalausalustaksi. Asuin 90-luvulla Malminkartanossa, jonka äärimmäisen ankean, kallioon koverretun asematunnelin kautta kuljin työmatkani. Nuoret "koristelivat" Helsingin nuorisotyön valvomana aseman seinille graffitimaalaukset, jotka oli tehty suunnitelmallisesti. Kuvat olivat suorastaan sarjakuvia tai kokonaisia tarinoita. Ne minäkin hyväksyin, sillä ne olivat maisemasta piilossa kallioluolassa. Näytti myös olevan niin, että toiset graffitien tekijät kunnioittivat toistensa töitä ja jättivät ne rauhaan. Niin ei joka paikassa ole. Kun yksi on tehnyt maalauksen, tulee toinen ja "parantelee" sen omilla tageillaan.

Käytännöllistä graffititaidetta käytöstä poistetussa ovessa ja ikkunassa.

Minua töhryt melkein aina ahdistavat. Muutama päivä sitten oli ilmestynyt tagi lähimaastossamme seisovan, hyödyttömäksi käyneen, vanhan tehtaanportin puhtaanvalkoiseen seinään. "Teos" ei ollut millään muotoa edes kaunis eikä taidokas. Eräänä iltana kävelimme Praia tres irmaosissa. Tähän asti sen kalliot ovat saaneet olla rauhassa graffititaiteilijoilta, mutta nyt sinnekin oli ilmaantunut suuri, värillinen tagi. Pääni melkein räjähti vihasta sen nähdessäni.

Praia tres irmaosin "kalliomaalauksia".

Kannatan sydämestäni valvonnan lisäämistä ja sanktioiden ankaroittamista syyllisten kiinnisaamiseksi. Portugalista tuskin löytyy sellaista seinänpätkää, johon eivät nuo maalarit ole jättäneet näytettä käsialastaan. Ja niitä seiniähän täällä riittää! J.Karjalainen lauloi: "Tahroja paperilla, älä siis suutu, ei siitä asiat miksikään muutu..." Niin kai se sitten on, ja siihen on minunkin tyytyminen!