Kuukausista julmin

Kohta se on takanapäin, tuo oikukas huhtikuu, jonka englantilainen runoilija T.S. Eliot  nimitti kuukausista julmimmaksi. Hän kirjoitti; "Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella." (T.S. Eliot "Autio maa"). 

Tässä vielä paljaat puut ovat parissa viikossa saaneet vihreän puvun.

Suomesta tulleissa viesteissä on kerrottu, että siellä on tullut lunta ja räntää lähes päivittäin. Portugalissa säät ovat olleet kuivat, mutta tuuliset. Tuuli on pyörinyt villisti ja puhaltanut milloin mistäkin suunnasta. Tyyntä paikkaa on ollut vaikea löytää. Kun kävelimme päivänä muutamana rannalla, totesimme sen pinnanmuodostuksen olevan aivan uudessa mallissa. Tuuli ja mainingit olivat muodostaneet korkean töyrään rantaviivan ja auringonottoalueen väliin. Muistelimme haikeina, että syksyllä hiekkaranta vietti loivan kutsuvasti kohti merta.

Huhtikuu on meille Portugalin suomalaisille jäähyväisten aikaa. Monet lähtevät täältä kevätlintujen lailla kesälaitumille Suomeen. Toukokuussa lähtijöitä on jo selvästi vähemmän, ja kesäkuuksi tänne jääviä urheita vielä vähemmän. Heinä- elokuun kuumimmiksi helteiksi tänne ei juurikaan suomalaisia asukkaita jää. Tässä kuussa selkeästi lisääntyneistä turistimääristä olemme saaneet aavistuksen siitä, millaisessa tungoksessa tänne jäävät joutuvat kesäkuukausina selviämään päivittäisistä toimistaan. Siinä tarvitaan entistä enemmän kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä.

Aljezurin linnoitus kohoaa kaupungin kattojen ylle.

Autonvuokrauksen viimeisistä päivistä nauttiaksemme teimme kierroksen Länsirannikon suuntaan hieman eri vinkkelistä kuin aiemmin. Ajelimme hiljaisia, osin huonokuntoisia maaseututeitä ja löysimme ennen näkemättömiä kyliä korkeilta, kukkuloiden lakialueille syntyneiltä tasangoilta, näimme Portugalin kansalliskukan, Cissuksen monien variaatioiden kukkivan rinteillä valkoisenaan ja Eucalyptysten lomissa kukkivia, monia liljalajeja. Vain yhtä puuttui; missään ei näkynyt mitään luonnon eläimiä lintujen lisäksi. Kun muistelimme aikaisempia ajeluitamme, emme silloinkaan olleet nähneet yhtäkään villieläintä luonnossa, emme edes ajotien laitaan kuolleena nyykähtäneenä. Se ihmetyttää.

Yksi kukkuloiden tasangoille rakennetuista kylistä oli Maria Vinagre, melkoisen suuri kylä, jossa laskin ainakin kuusi kahvilaa tai ravintolaa ja useita taimi- ja puutarhatarvikemyymälöitä. Kylän lähistöltä löysimme valtavalle alueelle levittäytyneen kasvitieteellisen koealueen ja taimiston, jonne tie äkkiä arvaamatta päättyi. Olimme unohtaneet ottaa mukaamme kartan, ja tällä jouduimme moneen kertaan tekemään täyskäännöksen päättyvien teiden päässä. Maria Vinagren läheltä löysimme yhden lomapaikan, jonka nimen perässä on viite "Rural". Rural tarkoittaa maaseudun rauhaan, osittain alkeellisiin oloihin perustettua majoitustarjontaa. Tämäkin Maria Vinagren lähellä sijaitseva, siisti rivitalo seisoi keskellä metsien ja peltojen täplittämää aluetta, täysin kuivalla maalla. Atlantin rantaan sieltä on linnunteitse vain parisenkymmentä kilometriä, mutta matka kertautuu maaston korkeuserojen vuoksi melkein kaksinkertaiseksi. Rauhaa etsivälle voi taata etsinnän päättyvän siellä.

Atlantin rannikon lainelautailumaisemaa.

Praia de Amoreiraan, Atlantin rannalle päättyvän tien päästä löysimme ravintolan, jossa tarjottiin erinomaista, hiiligrillissä valmistettua roballoa. Pureskelun lomassa saimme katsella merenlahdessa lautoineen märkäpuvuissaan killuvia nomadeja, joiden paljon nähneet transitit nököttivät tien varressa. Usein autojen lähistöllä istuskeli lukeva nainen, joskus myös hiekalla leikkiviä lapsia. Mietin, kuinka noiden lautailuleskien elämä kuukaudesta toiseen sujuu alkeellisissa oloissa, miten paljon he tarvitsevat kärsivällisyyttä, paljonko pitkämielisyyttä ja sopeutumiskykyä. Mietin myös, millä nuo nomadit elävät, sillä kukaan ei nykymaailmassa tule toimeen pelkästään juuria pureskelemalla. Portugalin rannikolla ei sellaista merenlahtea olekaan, josta noita pallontallaajia ei löytyisi. Atlantin rannikolla ovat maailman parhaat lainelautailurannat ja se on helppo uskoa, jos on nähnyt yhtäkään noista rannoista.

Unikot kukkivat parhaillaan.

Vapun vieton jälkeen leväytämme matkalaukkumme vierashuoneen parisängyn päälle ja alamme pikkuhiljaa täyttää niitä. Tämäntalvinen matka päättyy muutaman päivän Lissabonissa oleskeluun. Suomeen päästyämme menemme ensin saareen, lämmitämme saunan ja kylvemme sydämen kyllyydestä. Sen jälkeen katsomme, millaisen kesän satavuotias Suomi meille tarjoaa. Kuulumisiin syksyllä!

Ambulanssikyytiä Evorassa

Maaliskuu on jo kääntynyt runolliseksi Portugalin huhtikuuksi, jolta odotamme paljon. Onhan kuukauden vaihtuminen enemmän kuin lupaus keväästä ja lämmöstä. Vesivarannot kasvoivat mukavasti viime kuun loppupuolella ja hedelmänviljelijät viheltelevät onnellisina muokatessaan hedelmätarhojaan. Me olemme seuranneet kevään tuloa talomme ympärillä pesäntekopuuhissa liitelevien pääskysten ja tonttien laidalla kasvavien, lepältä näyttävien puiden lehtiin puhkeamisen myötä. Parvekkeen lasiovet ovat yhä useammin saaneet aamupäivisin olla sepposen selällään auringon tulla sisään.

Eräänä tuulisena päivänä toteutimme viimein pitkäaikaisen haaveemme vierailla Portugalin kaakkoiskulmalla Vila Real de Santo Antoniossa. Kaupunki sijaitsee Atlantin ja rajajoki Rio Guadianan risteyksessä. Rantabulevardilla kävellessämme emme osanneet aavistaa, että helmikuun 11. päivänä aluetta oli koetellut rankkasade, sillä jäljet oli pystytty korjaamaan nopeasti. Vettä oli tuolloin tullut kahdentoista tunnin aikana kaksi kertaa runsaammin kuin Farossa, eli 61,4 milliä. Koska kaupunki sijaitsee matalassa maastossa, voi hyvin ymmärtää, että tilanne on ollut katastrofaalinen.

Vila Real de Santo Antonion keskustorilla on vaaleista ja tummista kivistä muodostetut sektorit.

Kaupungin asemakaava on suoraviivainen, enkä muista nähneeni niin suoria ja pitkiä katuja missään muussa Portugalin kaupungissa. Itäpuolen rakennuskanta on vanhaa ja tarjoaa katselijalle miellyttävän yleiskuvan, Rio Guadianan vastapäisellä rannalla hohtivat valkoisina Espanjan puoleiset kylätihiöt. Kauempana jokisuusta pohjoiseen näkyy maiden välillä maantiesilta, jossa jatkuva liikenne virtaa maiden välillä molempiin suuntiin.

Vila Real de Santo Antonion rantabulevardi kutsuu kävelylle.

Vila Real de Santo Antonion rantabulevardi on kaunis palmujen, patsaiden ja koristeellisten katukiveyksien rytmittämä ja toi mieleeni Nizzan rantabulevardin. Nizzassa bulevardi rajoittuu pyöreiksi hioutuneiden kivien ranta-alueelle, Vila Real de Santo Antoniossa saattoi seurata kalojen uimista jokisuistoon rajoittuvalta, korkealta reunalta. Rantabulevardin varrella sijaitsee täysin huputettu hotelli Guadiana, jonka peitteestä näemme, millainen entisöitävästä hotellista tulee - ja millainen loisto sillä on ollut perustettaessa. Margues Pombalin aukion ympärillä sijaitsevilla kaduilla tungeksivat espanjalaisten eläkeläisten ostos-seurueet. Espanjaa kuuleekin kaduilla enemmän kuin portugeesea.

Puhetta ja kuiskauksia kadunvarren seinässä. 

Meiltä eläkeläisiltä junakyyti edestakaisin maksoi kahdelta hengeltä vain alle kaksikymppiä ja yöpymisestä äskettäin remontoidussa hostellissa maksoimme aamiaisineen (2 hh:ssa) yhteensä vain 30 euroa. Paikasta jäi miellyttävä muisto ja hinku mennä uudelleen paremmalla ajalla. Sitten aiomme tutustua myös kaupungin kulttuuriin.

Maaliskuun viimeiset päivät kuluivat Seuran retkellä Evoraan. Evora on Alentejon alueen suurin ja tärkein kaupunki, väkiluku on noin 56 000 joka on epäilemättä, ainakin osittain, Evoran yliopiston ansiota. Evoran historia on pitkä ja ulottuu esihistorialliseen aikaan saakka, joten täällä sitä saa perspektiiviä käsittämäänsä aikajanaan. Evora oli aikanaan kelttien pääkaupunki ja roomalaiset rakensivat kaupungin muurit. Heidän antamansa nimi kaupungille oli Liberalitas Julia. Kaupunkikierroksella poikkesimme Praca do Geraldo -aukiolla ja tutustuimme muun muassa 1100-luvulla rakennettuun luostariin, Convento dos Loios, joka on muutettu pousadaksi.

Entisen luostarin yhteydessä olevan Sé-katedraalin sisäänkäynti.

Evoran vanha keskusta sijaitsee vanhojen puolustusmuurien sisällä ja on ollut UNESCO:n suojeluksessa vuodesta 1986 lähtien. Historian lehtien havinan voi melkein konkreettisesti kuulla kävellessään kaupungin kapeilla kujilla. Väistämättä tulee mieleen, millaista nykyaikaisiin mukavuuksiin tottuneen ihmisen on elää siellä. Luostarin lähellä seisoo vielä Dianan temppelin pylvästöt - osa niistä ehjinä. Seinät ovat jo murentuneet, mutta temppelin sanotaan olevan Pyreneiden niemimaalla olevista parhaiten säilynyt. Nyt temppelin raunioon pääsy on kielletty ja alue on rajattu aitauksin.

Eleganssia risteilyaluksella.

Evoraan mennessä teimme Amieiran marinasta startanneen, tunnin mittaisen veneretken EU:n suurimmalle tekojärvelle, Alquevalle. En voinut mitään, että mieleen tuli Lokan allas Sodankylässä, jossa olen viimeksi käynyt joskus 2000-luvun alkupuolella. Sielläkin - kuten Alquevassa - veden alle jääneet puut törröttivät altaan aalloista. Ilmeisesti rakennettaessa oli luotettu siihen, että eivät ne kauan törrötä, vaan kaatuvat eloperäisen aineksen liuettua. Moninaisiin mietteisiin saa myös tieto, että altaan tieltä on häädetty kokonainen kylä muihin maisemiin. Miltähän koko elämänsä kylässä asuneista on tuntunut sen jälkeen, kun puretun kylän alue on peittynyt syviin vesiin?

Etupäässä Alquevassa oli kuitenkin kaunista ja on helppo kuvitella, että alueen pyrkimykset luoda seudulle elävää turismia, onnistuvat hyvin. Kukkuloiden vihreillä rinteillä laidunsivat lehmät ja lampaat ja siellä täällä näkyi merkkejä samoilureiteistä, joille turisteja houkutellaan nauttimaan luonnonrauhasta.

Vila Real de Santo Antonion "lentojätkä".

Yksi episodi on vielä kerrottava matkalta Evoraan. Olimme löytäneet pienellä joukolla mukavan, paikallisen ruokapaikan vanhan kaupungin sydämestä. Sen verran olimme kuitenkin keskittyneet etsintään, että kun meidän piti lähteä hotellille, pyörähti kompassimme pimeillä kujilla auttamattomasti. Jouduimme muurien ulkopuolelle ja yhtäkkiä olimmekin paikassa, josta emme osanneet hotellille. Kysyimme neuvoa kadulla kävelleeltä naiselta, mutta hän kehoitti meitä kysymään vastapäisestä Bombeiroksesta. Kysyimme siis! Palomies alkoi selostaa meille reittiä, mutta puisti sitten päätään. Hän ilmeisesti totesi, että tehtävä on mahdoton. Hän vei meidät palokunnan ambulanssin luo, avasi oven ja kehoitti meitä astumaan kyytiin. Niin sitten tulimme hotellille komeasti ambulanssin kyydissä!

Tästäkin retkestä jäi jäljelle nälkä tutustua enemmän ja perusteellisemmin Portugaliin. Sen maaseutu on moni-ilmeistä ja pienet kaupungit ja kylät tarjoavat alkuperäisiä elämyksiä niitä etsiville. Kiire rinnastetaan Portugalissa sivistymättömyyteen. Palveluja etsivän on paras asennoitua pitkiinkin odotuksiin oikein. "Se on viisautta!"