Mimosan kosketus

Vuosi on kulunut viime kirjoitelmastani jo pitkälle kohti kevättä. Vuodenvaihteen vieraat ovat palanneet koteihinsa ja ikävät, mutta ilmeisesti pakolliset, flunssanpoikaset on kärsitty. Iloisia asioita ovat olleet lisääntyvä valo, uusi kuu ja sen tuomat tuoksut ja tunteet. Kevään merkkejä on täällä viime aikoina ollut muuallakin luonnossa. Minua on aina elähdyttänyt tietty tuoksu, jonka liitän kevääseen. Olen kuvitellut, että samanlaista tunnetta ei tulisi siellä, missä ei ole sulavia hankia ja vettä tiputtelevia jääpuikkoja. Nyt tiedän, että kevään tuoksun tuntee myös täällä, sillä olen sen jo haistanut.

Eräänä iltana järjestelin parvekkeelle savuttelupaikkaa vieraalle. Päivä oli jo mennyt mailleen ja sininen, nopeasti ohi menevä hetki laskeutunut maiseman ylle. Avasin oven parvekkeelle ja seisahduin niille sijoilleni hämmästyneenä. Maisema oli sakeanaan kaskaitten äänistä. Niitä en ollut kuullut sen koommin kuin tulimme Suomesta lokakuun lopussa. Kuuntelin äänimaisemaa aivan huumautuneena ja kutsuin kumppaninikin kuuntelemaan. Haistelimme ilmaa, jossa oli aivan selvästi kevään tuoksu ja havannoimme taivaalla lähes täyden kuun. Sen ympärillä oli nk. saderengas. Kotona pohjoisessa rengas olisi merkinnyt pyryä, mutta täällä se tiesi vesisadetta, joka viime aikoina on ystävällisesti tullut alas öisin. Kun vieraiden mentyä siivoilimme paikkoja ja kävin uudestaan parvekkeella, sade valuikin jo tiheänä.

Kevättä enteilevää rusotusta iltataivaalla. 

Mantelipuut, jotka ovat suojaisissa paikoissa kukkineet jo joulukuussa, ovat kehittäneet kukkia aina vain enemmän. Kukat ovat joko vaalean aniliininpunaisia taikka valkoisia. Joku oli arvellut, että aniliininpunaiset kukat olisivat karvasmantelipuun merkki. Niin ei kuitenkaan ole. Mantelipuita on vain eri lajeja, Karvasmantelit ovat makeamantelin alalajia (Prunus amygdalus amara). Ne ovat myrkyllisiä, mutta vähäisessä määrin ja kypsänä nautittuina vaarattomia. Kun Mantelipuun kukinto on täytenä, maisema on kuin satukirjasta.

 

Unikon kukkiakin näkyy jo suojaisissa katveissa.

Portugalissa on myös toinen puu, jonka kukinta-aika on kaikkien kauneutta etsivien nähtävä. Se on Mimosa. Se tunnetaan Suomessa helppohoitoisena ja yleisenä huonekasvina (Tuntokasvi, Mimosa pudica), jonka kukkimista en ole koskaan nähnyt. Juice Leskinen lauloi Mimosasta kuvaavasti; "Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä, sielu on kipiä, sielussa tuulee..." Lapsena huvittelimme koskettamalla ruukussa kasvavaa, herkkää kasvia. Se vetäytyi kosketuksesta suppuun. 

Portugalissa Mimosa on puu, jota esiintyy ruohona, varpuina ja puina ja sitä esiintyy myös trooppisessa Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa. Se kuuluu hernekasvisukuun. Kun Mimosan kukinta-aikana liikkuu esimerkiksi Montschiquen alueella, törmää kokonaisiin metsiköihin, jotka ovat kukinnoista keltaisenaan. Isot, mykiömäiset kukat muodostavat kukkaterttuja, jotka riippuvat raskaina ja hohtavan keltaisina puissa. 

Mimosa ei ole pelkästään koristekasvi. Sitä käytetään Ayurveda-lääkityksessä mm. erään loismadon poistamiseen. Kasvin lehdistä tai siemenistä valmistetaan lääkkeeksi tarkoitettua teetä tai jauhetta. 

Meren pelottava lumo

Ne, jotka ovat seisoneet tuulisena päivänä Atlantin valtameren rannalla, ovat luultavasti tajunneet jotain ihmisen pienuudesta. Ainakin minua mainingit ja taivaanrantaan yhtyvä horisontti puhuttelevat väkevästi. Se on samalla kertaa järjettömän kaunista ja hurjan peloittavaa. Lähes samanlaiseen euforiaan olen yltäyt Lapissa, jossa olen katsellut tunturin laelta seuraavia ja seuraavia, silmänkatamattomiin kohoavia paljaita tuntureita. Myös siellä olen melkein ilmestyksenomaisesti käsittänyt, kuinka häviävän pieni ihminen on.

Mainingit lyövät ja meri kuohuaa. 

Atlantin valtameri on maapallon toiseksi suurin valtameri Tyynen valtameren jälkeen. Se peittää  viidenneksen maapallon pinta-alasta. Sen mahtava vesialue kantaa merkittäviä taloudellisia ja teknisiä edellytyksiä, joita kaikkia ei vieläkään ole hyödynnetty. Eräs niistä, suomalainen keksintö vuoroveden käyttämiseksi energianhankintaan, on koeasteella Portugalin länsirannikolla.

Jotakin sentään on yritetty tehdä merienkin hyväksi. Kansainvälinen merilakisopimus solmittiin 20 vuotta sitten, vuonna 1982, joulukuun 10. päivänä. Sopimuksen allekirjoittajia on 157 ja sen on ratifioinut 138 maata. Sopimuksessa määritellään säännöt meren käytölle ja muun muassa valtioiden ja vieraiden alusten oikeudet aluevesillä ja merten talousalueilla. Sopimuksesta huolimatta merten kuntoa uhkaavat saasteet, liikakäyttö ja elinympäristöjen tuhoutuminen. Jo pelkästään se, että yli puolet ihmisistä elää merenrannan tuntumassa tai lähimmän 100 kilometrin säteellä rannasta, on vakava uhka. On laskettu, että vuoteen 2025 asuinalueiden ja ihmisten osuus merenranta-asumisessa on noussut jo 75 prosenttiin.

Grillattuja Kultaotsa-ahvenia ja katkaravun pyrstöjä. 

Täällä Portugalissa istuessaan herkullisen kala-ateran ääressä tuskin tulee ajatelleeksi merten kalakantojen tilaa. Vaikka pitäisihän meidän! Sopimuksia on tehty ja monenlaisia laskelmiakin tehty. Noin 50 prosenttia kalasaaliista pyydetään kestävästi, mutta 25 prosenttia liikakalastetaan. Ennustettu on, että jo vuonna 2030 yli puolet syötäväksi tarkoitetusta kalasta on viljeltyä. Parin vuosikymmen aikana tehdyt suojelusopimukset eivät vain pure käytäntöihin, koska monilla mailla ei ole keinoja määräysten toteuttamisen valvontaan. Päävastuu on rannikkovaltioilla, mutta mistä rahat ja välineet?

Henrik Purjehtija katseli Maailmanlopun rannalta horisonttiin ja suunnitteli purjehduksia.

Kävimme jälleen kerran vieraidemme kanssa Maailmanlopun niemellä, jonka jyrkillä kallioilla seisoi horisonttiin uteliaana tähyillen jo 1400-luvun alkupuolella Henrique, joka sai lisänimen Purjehtija eli Infante. Henrique oli Portugalin kuningas Joao I:n kolmas poika. Hänen uteliaisuudestaan ja kaukonäköisyydestään perustettiin Sagresin niemelle purjehdusakatemia, jossa suunniteltiin tulevien vuosikymmenten löytöretket. Akatemiaan koottiin maan parhaita asiantuntijoita, muun muassa tähtitieteilijöitä, matemaatikkoja, laivanrakentajia ja kartanpiirtäjiä. Heidän yhteistyöllään ja maureilta opittujen taitojen pohjalta alkoi Portugalin maailmanvalloitus ja Afrikan rannikkojen järjestelmällinen tutkiminen. Ensimmäinen laiva, joka yhteistyön tuloksena rakennettiin, tehtiin muuten Alvorin naapurikaupungissa, Lagosissa.

Samana päivänä, 22.5.1998, kun portugalilaisen löytöretkeilijän, Vasco da Gaman Intiaan purjehduksesta tuli kuluneeksi 500 vuotta, avattiin Lissabonissa vuosituhannen viimeinen Expo-maailmannäyttely, jonka teemaksi oli valittu Os Oceanos, Um Património para o Futuro eli suomeksi; Valtameret, perintö tulevaisuudelle. Aika näyttää, millainen perintö meitä odottaa.

Tästä on ihminen mennyt.