Kuoresta pullonsulkijaksi

Korkin tuottaminen ei sovi niille, jotka ajattelevat repivänsä siitä elantonsa. Sen kuulimme tiistaina, 15.3. käynnillämme António Bentes´in kulttuurikeskuksessa (Algarven Costume- ja etnografinen museo), jonka yhdessä osassa esitellään korkin tuotantoa ja jatkokäsittelyä. Novagortican tehtaalla São Brás de Alportelissa tutustuimme vielä pullonkorkkien tuotantoprosessiin. Opas kertoi, että korkin tuottajaksi ryhtyvällä pitää olla sekä pitkäikäisten geenit, pitkä pinna että mielellään valmis korkkitammimetsikkö. Puun, josta korkkia voidaan kerätä, täytyy nimittäin olla vähintään 25-vuotias. Laadukasta korkkia saadaan vielä 50-vuotiaasta puusta ja tuottoa 150-vuotiaasta puusta. Korkkitammi elää vanhaksi, vanhimmat yksilöt ovat jopa 200 vuotiaita.

Korkki on yksi Portugalin johtavista vientituotteista. Sen osuus maailman korkintuotannosta on reilu 50 prosenttia. Hyvänä kakkosena tulee Espanja noin 30 prosentin osuudella. Loput, noin kaksikymmentä prosenttia, jakavat esim. Tunisia, Marokko, Ranska, Pohjois-Afrikka ja Sardinia. Yksin Portugalin Alentejon alueella kasvaa korkkitammea yli 700 000 hehtaarin alueella.

Perinteisiä korkin keräämisessä käytettäviä työkaluja.

Korkki kerätään kesällä. Talven säillä on kaarnan keräämisessä merkitystä. Silloin kun talvi on ollut suotuisa korkin keräämiselle, se on ollut sopivan kostea, ja sen ansiosta kaarna irtoaa helposti. Kovin helppoa kaarnan irroittaminen ei kuitenkaan ole. Se vaatii kerääjältä miehen voimat ja korkeuksia sietävän pään. Koska puu "riisutaan" kokonaan, vaatii työ kiipeämistä puun yläoksistoon. Oppaamme totesi sarkastisesti, että kiipeämään ei päästetä nuoria miehiä, sillä putoamisvaara on suuri. Vanhoista ei ole niin väliä.

Perinteisesti kuori irroitetaan noin metrin korkuisina laattoina kirveellä. Kirvestä käytettäessä on varottava puun runkoa, sillä jos kirves osuu runkoon, se saa haavoja, joista uusiutuva kaarna saattaa arpeutua ja tehtävän korkin laatu kärsiä. Korkkia kerätään yhdestä puusta yhdeksän vuoden väliajoin. Kaarna kasvaa puuhun kuorinnan jälkeen aina uudelleen. Se on ympäristöystävällinen, uusiutuva ja biohajoava luonnontuote, jonka käyttö on yllättävän monipuolista. Portugalilaisesta korkista valtaosa menee vientiin, ja reilusta 70 prosentista tehdään pullonkorkkeja. Pieniä korkkitehtaita on Algarven alueella noin 70. 

Korkkilevyt on nostettu kiehumasta. Ja sitten prässiin!

Korkkitehdas Novacortiga suoltaa päivässä noin miljoona pullonkorkkia. Kun kuorma saapuu tehtaalle, kuorenkappaleista tehdään noin metrin korkuinen ja levyinen pino. Pino upotetaan kiehumaan tunniksi, jolloin kaarevat kuoret puristuksessa oikenevat. Sen jälkeen kappaleet leikataan korkin korkuisiksi suikaleiksi, joista korkit porataan. Tai kuorilevystä tehdään pitkä tanko, josta leikataan paksun kolikon kokoisia "lantteja", joita käytetään korkin ilmanaukkojen sulkijana. Toisessa menetelmässä kaarnasta tehdään murskaa, josta pullonkorkki puristetaan. Murskaa käytetään myös erilaisten korkkituotteiden valmistukseen.

"Stoppareita" viinipullon korkkeihin. 

Korkki on materiaalina hyvin monipuolinen. Hyvän kosteuden-, lämmön- ja kylmäneristyskykynsä vuoksi sitä käytetään mm. rakennusteollisuudessa. Siitä tehdään lattia- ja seinäkatteita, sitä käytetään verhoilumateriaalina, kalastustarvikkeissa, pelastusliiveissä, tehdään lompakkoja, laukkuja, kenkiä, hattuja, sateensuojia sekä käytetään koruissa ja urheiluvälineissä, kuten esimerkiksi sulka- ja baseballpalloissa.

Korkinvalmistajia kohtasi jokunen vuosi vakava kriisi. TCA-yhdiste aiheutti viineihin korkkivikaa, eli muutti viinin kellarinmakuiseksi. Jotkut viininviljelijät menettivät luottamuksensa luonnonkorkkiin ja siirtyivät käyttämään synteettisiä pullonsulkijoita. Tällä hetkellä tilanne on parantunut, sillä esimerkiksi tehtaiden laaduntarkkailuun on kiinnitetty entistä parempaa huomiota. Sen ansiosta käyttöön tulee vain hyvälaatuisia korkkeja.

Tahroja - seinillä ja kallioseinämissä

Eppu Normaali teki vuosia, vuosia sitten jo aikapäiviä klassikoksi luokitellun kappleen "Tahroja paperilla". Minulle kappale tulee aina mieleen kun näen graffiteja. Ihmettelen, mikä ihme äidin kullat pistää töhrimään seiniä, siltoja, junavaunuja, kallioita ja melkein mitä vain, missä maali vain suinkin pysyy. Eikö heille ole annettu tarpeeksi isoja paperiarkkeja piirtämisen tai raaputtelun himoon?

Muutama viikko sitten matkustimme junalla Portimaosta itään. Koska lähdön hetkellä oli melko hämärää, emme tulleet tarkistaneeksi joka suhteessa paikkaa, johon istuimme. Kun sitten olimme asettuneet aloillemme, huomasimme että vandaalit olivat vedelleet spraymaalilla ikkunan melkein tukkoon tageillaan. Ikkunasta ei nähnyt mitään. Jopa aseman nimen tarkistaminen siitä oli mahdotonta.

Luonnon omaa "graffititaidetta" hylätyssä asumuksessa.

En tiedä, miten Portugalin lainsäädäntö suhtautuu töhryihin, mutta Suomessa graffitien maalaaminen on laitonta. Tekijä - jos hänet nyt ylipäätään saadaan kiinni - joutuu korvaamaan ainakin tekosensa poistamisen. En ole täysin tietoinen, mitä muuta tekijäille koituu. Muistelen kuulleeni, että kulujen lisäksi tulee vähintään sakkorangaistus. Koska tekijät ovat melkein aina alaikäisiä ja varattomia, maksumiehiksi joutuvat melkein aina vanhemmat. Jos tuosta puuhastelusta jotain positiivista etsisi, niin uuden ammattiryhmän graffitien tekijät ovat saaneet synnytettyä, ja se on töhryjen poistajat. Spraymaalit tai tussit kun eivät aivan hevillä alustastaan lähde. Siinä tarvitaan melkoisen kovia aineita ja koneita.

Mitähän tämäkin kuva kertoo tekijäistään?

Koska itsekin harrastan maalaamista, en voi aivan kaikkia graffitien tekijöiden teoksia tuomita. Joskus näkee todella taidokkaita töitä, joiden viesti-, väri- ja muotokieltä voi jopa ihailla. Kyse onkin enemmän siitä, mihin niin sanottu teos on tehty.

Jossakin viranomaiset ovat järjestäneet graffitien tekijöille luvallisia paikkoja maalausalustaksi. Asuin 90-luvulla Malminkartanossa, jonka äärimmäisen ankean, kallioon koverretun asematunnelin kautta kuljin työmatkani. Nuoret "koristelivat" Helsingin nuorisotyön valvomana aseman seinille graffitimaalaukset, jotka oli tehty suunnitelmallisesti. Kuvat olivat suorastaan sarjakuvia tai kokonaisia tarinoita. Ne minäkin hyväksyin, sillä ne olivat maisemasta piilossa kallioluolassa. Näytti myös olevan niin, että toiset graffitien tekijät kunnioittivat toistensa töitä ja jättivät ne rauhaan. Niin ei joka paikassa ole. Kun yksi on tehnyt maalauksen, tulee toinen ja "parantelee" sen omilla tageillaan.

Käytännöllistä graffititaidetta käytöstä poistetussa ovessa ja ikkunassa.

Minua töhryt melkein aina ahdistavat. Muutama päivä sitten oli ilmestynyt tagi lähimaastossamme seisovan, hyödyttömäksi käyneen, vanhan tehtaanportin puhtaanvalkoiseen seinään. "Teos" ei ollut millään muotoa edes kaunis eikä taidokas. Eräänä iltana kävelimme Praia tres irmaosissa. Tähän asti sen kalliot ovat saaneet olla rauhassa graffititaiteilijoilta, mutta nyt sinnekin oli ilmaantunut suuri, värillinen tagi. Pääni melkein räjähti vihasta sen nähdessäni.

Praia tres irmaosin "kalliomaalauksia".

Kannatan sydämestäni valvonnan lisäämistä ja sanktioiden ankaroittamista syyllisten kiinnisaamiseksi. Portugalista tuskin löytyy sellaista seinänpätkää, johon eivät nuo maalarit ole jättäneet näytettä käsialastaan. Ja niitä seiniähän täällä riittää! J.Karjalainen lauloi: "Tahroja paperilla, älä siis suutu, ei siitä asiat miksikään muutu..." Niin kai se sitten on, ja siihen on minunkin tyytyminen!

Rapistunut kaunotar

Portugalin maaperä on enemmän ja vähemmän täynnä rapistuneita kaunottaria, enkä tällä tarkoita meitä eläkeläisiä. Tarkoitan ihmisten asuinpaikkoja, joiden rakennuskanta on ihmeellinen sekoitus vanhaa, vielä vanhempaa ja uutta sekä kaikkea siltä väliltä. Väitän kuitenkin, että villi, rakennusmääräyksistä (jos sellaisia edes on?) piittaamaton asujamisto tekee tästä maasta niin mielenkiintoisen.

Rua Augustalle johtava "riemukaari" on jokaiselle Lissaboninkävijälle tutun aukion alku ja loppu. Portin  ylimmät hahmot kuvaavat Cloriaa kruunaamassa Valoria ja Geniusta. 

Otsikossa viittaan Lissaboniin, jossa vietimme muutaman päivän viime viikonloppuna. Vaikka suurimman osan kaupungissaoloajasta vettä tuli kaatamalla ja kun taivas viimein maanantaina repesi, uhkasi kylmä pohjoistuuli viedä hiukset päästä, päätimme mennä sinne uudelleen heti kun mahdollista.

Onneksi Lissabonissa on metro, johon turvautuva ei välttämättä joudu nousemaan ollenkaan säiden armoille. Metroverkosto tuntuu turvalliselta, sillä jos matkaan oikeuttavaa lippua ei ole, ei pääse edes laiturille ja linjalta poistuttaessa kortti pitää vilauttaa laitteeseen portilla, josta pääsee asemalle.

Orientin asema on suuri risteysasema, jonka kautta junat, metro ja useimmat bussit liikennöivät. Muun muassa lentoasemalle pääsee kätevästi punaisen linjan metrolla. Punaiselta linjalta voi vaihtaa päämäärästä riippuen keltaiselle, vihreälle tai siniselle linjalle. Meidän hotellimme sijaitsi lähes vihreän linjan keskustan puoleisessa päässä, Baixa-Chiadossa. Vaihdoimme Alamedassa metron punaiselta vihreälle linjalle ja metroasemalta ulos astuessamme olimmekin melkein hotellin ovella.

Mosteiro dos Jeronimoksen luostarikirkon julkisivu on mahtava. 

Lauantaina nousimme ratikkaan, joka vei meidät Mosteiro dos Jeronimokseen, luostarikirkkoon, jonka Manuel I rakennutti 1500-luvulla. Valtavassa rakennuskompleksissa sijaitsee muun muassa Merimuseo, joka valottaa Portugalin merellistä historiaa monipuolisesti. Museokäynti kannattaa jaksottaa useampaan osaan, sillä yhdellä kertaa kulttuuriannos on melkein liikaa sulatettavaksi. Luostarikirkko ja argeologian museo jäivät meiltäkin toiseen kertaan.

Kiinalainen silkkikirjontatyö Gulbenkianissa.

Sunnuntain Ystävänpäiväkonsertti Kulttuurikeskus Gulbenkianissa oli elämys. Mirjam Helinin kilpailuunkin Suomessa osallistuneet solistit, sopraano Kateryna Kasper sekä baritoni Matija Meic´ esittivät ohjelman, johon kuului musiikin helmiä Mozartista ja Tchaikovskysta Lehariin. Olimme varautuneet tunnin ohjelmaan, mutta konsertti kesti puoli toista tuntia, emmekä totisesti pistäneet ajankulua pahaksemme. Suuren Gulbenkianin orkesterin soitto on jo itsessään nautinnollista kuultavaa, ja sen kohottivat vielä korkeampiin sfääreihin loistavat solistit.

Konsertin jälkeen tutustuimme Gulbenkianin museon kokoelmiin ja kiitimme, sekä mielessämme että ääneen toisillemme, armenialaista monimiljonääriä loistavasta lahjasta portugalilaisille. Museon kokoelma on monipuolinen ja mittaamattoman arvokas.

Markiisi Pombalin patsas hallitsee keskeisellä torilla, joka on saanut nimensä tämän, vuoden 1755 maanjäristyksen jälkeisen, valtavan rakennustyön organisoijasta. 

Maanantaina museot ovat kiinni kaikkialla maailmassa. Olimme varanneet päivän kaupunkiin tutustumiseen, mutta pureva pohjoistuuli pakotti meidät jälleen turvautumaan metroon ja sisätiloihin. Matkasimme Orientin asemalle, josta kävelimme kauppakeskus Vasco da Gaman kautta Oceanario de Lisboaan viettämään päiväämme merenalaisissa maisemissa. Nisäkkäät, kalat, meren kasvit ja muiden muassa kaksi jättiläissaukkoa vaativat huomiomme muutamaksi tunniksi. Ympäristö, jossa Oceanario sijaitsee, kuuluu EXPO-98 -maailmannäyttelyyn rakennettuun, moderniin kokonaisuuteen. Muutakin maailman- ja Euroopanlaajuista huomiota Lissabon on saanut, sillä vuonna 1994 se valittiin Euroopan kulttuurikaupungiksi.

Rapistunut kaunotar on siis kokenut muutakin kuin jatkuvaa ja vääjäämätöntä rapistumista. Kohotusleikkauksia on sinne-tänne tehty, mutta vanhaa ei ole pystytty hävittämään. Iloisesti kaupunkikuvassa rinta-rinnan kököttävät remontoidut talovanhukset vierellään melkein kiviraunioksi elähtänyt rakennus, usein ympäristön kaatopaikaksi muodostunut. Mieleen tulee usein tuota rinnakkaiseloa katsoessa, että onko joku laki, säännös tai perinne se, joka pitää raunioituneet tontit sellaisenaan aina vain ammoin vallatuilla paikoillaan. Sen haluan vielä selvittää, mutta oikean tiedon saaminen näyttää olevan hankalaa. Olen kuitenkin jo tutkimustyöni aloittanut. Toivotaan, että salat vielä joskus aukenevat!

Johan on markkinat

Ei viikkoa ettei markkinoita, näin voisi sanoa ainakin Algarvesta. Viime viikolla Portimaossa oli ns. normaalit markkinat, joissa myydään pääasiassa uutta ja tuoretta tavaraa. Sunnuntaina samalle kentälle oli levittäytynyt Antiikkimarkkinoiden nimellä tunnettu kauppatapahtuma. 

Markkinaherkku, joka muuttuu suoraan läskiksi. Tätäkin sai Antiikkimarkkinoilta. 

Anteeksi vain jos loukkaan jotakuta, kun nimitän kyseistä tapahtumaa kirpputoriksi! Kentälle on levitetty uskomaton määrä kaikenlaisia, myyjille tarpeettomaksi käyneitä tavaroita. Esillä on suurimmaksi osaksi vaatteita, mutta myytävänä on myös paljon kenkiä, koruja, työkaluja, sähkötarvikkeita, patjoja, astioita yms., yms. Pari jalkalamppua, kehystä ja askartelutarvikkeita jäi meidänkin "haaviimme", ja todella edulliseen hintaan. Vanhinko meille, ettei valurautapannuja löytynyt, sillä niille olisi ollut tilaus. 

Sympaattinen Citroén. Emme päässeet heittämään tarjousta.

Nyt, kun täällä on karnevaaliaika parhaassa menossa, ihmettelen sitä intoa, jolla väki osallistuu kaikenlaisiin tapahtumiin. Uutisissa on esitelty mm. erinäisten yhteisöjen talkoopajoja, joissa tehdään mitä mielikuvituksellisimpaa karnevaalitarpeistoa. Näyttää siltä, ettei muuten taloudellisesti kuralla olevassa maassa ole kitsasteltu karnevaaleihin sijoitetuissa rahasummissa. 

Karnevaalia vietetään katolisissa maissa laskiaisen aikaan ennen paastonaikaa. Seurasin sunnuntain uutislähetysten väläyksiä eri kaupunkien ja Brasiliankin karnevaalikulkueista, ja vertasin tahtomattani juhlakulttuurien eroja Suomessa ja Portugalissa. Suomessa ei täkäläisten karnevaalien tapaisia juhlia vietetä, ja syynä on ehkä katoliseen kirkkoon kuuluvien vähäinen määrä. Heitä on vain alle prosentin Suomen väkiluvusta. 

Onnellinen kokki.

Eräs asiosta hyvin perillä oleva taho kertoi minulle, että Portugalissa oikein etsimällä etsitään keinoja, joilla kansalaiset saadaan pidetyksi hyvällä mielellä ja heidän ajatuksensa pois masentavasta taloustilanteesta. 

Tieto sai minut jälleen kerran vertaamaan Suomea ja Portugalia. Kuuntelemme täällä lähes koko ajan suomalaisia radiokanavia. Se, mitä saamme niistä kuulla, on melkein poikkeuksetta masentavaa ja latistavaa. Välillä on lähetys kerrassaan katkaistava kun huonoja uutisia ei yksinkertaisesti kestä enää kuunnella. 

Hykertelin tyytyväisenä kuunnellessani presidentti Niinistön Valtiopäivien avajaisissa pitämää puhetta. Hän puuttui puheessaan siihen, kuinka suomalaiset "haukkuvat" ja arvostelevat toisiaan. Mitähän tapahtuisi, jos kaikki muuttaisivat toimintatapaansa ja rupeaisivat arvostelun ja haukkumisen sijaan kannustamaan ja kiittämään? Jäämme miettimään sitä!

Norsu keramiikkakojulla

Portugalissa elää vahvana markkinakulttuuri. Markkinoita pidetään melkein joka kylässä kerran kuukaudessa. Minulle kerrottiin viime talvena, että työläiset voivat pitää markkinapäivinä vapaata. Käytäntö oli minulle tuttu jo Suomesta, työurani alkuvuosilta. Saimme silloin puoli päivää vapaata Rovaniemen markkinoille osallistumista varten. Täällä suhtauduin minulle syötettyyn tietoon hieman epäillen. Itse en viettänyt vapaapäivää enkä aina lähtenyt ollenkaan markkinoille. Menin sinne ainoastaan silloin, kun hunaja oli loppumaisillaan. Sieltä nimittäin sai puolen kilon hunajapurkin viidellä eurolla. 

Paikallisia lihatuotteita markkinoilla. 

Maanantaina, helmikuun 1. päivänä oli jälleen Portimaon markkinapäivä. Sää oli suorastaan ihana. Sinistäkin sinisempi taivas antoi auringon lämmittää maiseman lähes hellelukemiin. Markkinakojut levittäytyivät joutomaalle messuhallin ja rautatieaseman läheisyyteen. Tavaraa oli tarjolla jos minkälaista, neuloista nauloihin ja kaikkea siltä väliltä. Väkeä oli paljon ja kauppa kävi vilkkaasti. 

Tytöt myivät huiveja eurolla kappale. 

Pitihän markkinoilta jotain ostaakin. Ostin muun muassa kapeanokkaiset pihdit, huiveja ja oliivien tarjoiluastian, jossa on syvennys siemeniä varten. Keramiikkakojun luona huitaisin muovikassilla tiskiltä alas kolme keramiikkakuppia. Kaksi niistä helähti rikki. Myymässä ollut poika selitti käsiään levitellen, että tavarat ovat hänellä vain myytävänä. Kysyin, paljonko olen vahingosta velkaa. Pahoitellen nuori mies pyysi kolmea euroa, jonka tietysti hänelle annoin. 

Markkinoille tulleilta tuottajilta saa lähes kaikkea, elävää ravintoakin. Kananpoikia, ankkoja ja kaneja tulee sääli. Ne kyhjöttävät rautahäkeissään alakuloisen näköisinä - nuo kuolemaantuomitut. En ole jäänyt seuraamaan niiden kauppaa, ohitan häkit aina vauhdilla kuten ainakin luopio. 

Eurolla energiaa.

Markkinakojujen lomassa leijuu munkinpaiston tuoksu. Meikäläisten munkkien portugalilaisia vastineita myydään rasvakeittimistä. Niitä ei ole muotoiltu mitenkään. Taikina lasketaan kiehuvaan rasvaan muutaman sentin levyisenä nauhana. Kojun ääreen seisahtunut asiakas saa käteensä höyryävän, rasvalle tirisevän "munkin" voipaperipaketissa. Onhan se hyvää, mutta aikamoinen kaloripommi. 

Tomera siementen, linssien ja herneiden myyjä. 

Keitin juuri äsken suolavedessä markkinoilta ostamiamme kik-herneitä, jotka ensin huuhdoin ja liotin vuorokauden. Ne turposivat liotuksessa kaksinkertaisiksi. Seuraavaksi paahdamme osan kiertoilmauunissa. Odotan maistamaan pääsyä jo vesi kielellä. 

Mimosan kosketus

Vuosi on kulunut viime kirjoitelmastani jo pitkälle kohti kevättä. Vuodenvaihteen vieraat ovat palanneet koteihinsa ja ikävät, mutta ilmeisesti pakolliset, flunssanpoikaset on kärsitty. Iloisia asioita ovat olleet lisääntyvä valo, uusi kuu ja sen tuomat tuoksut ja tunteet. Kevään merkkejä on täällä viime aikoina ollut muuallakin luonnossa. Minua on aina elähdyttänyt tietty tuoksu, jonka liitän kevääseen. Olen kuvitellut, että samanlaista tunnetta ei tulisi siellä, missä ei ole sulavia hankia ja vettä tiputtelevia jääpuikkoja. Nyt tiedän, että kevään tuoksun tuntee myös täällä, sillä olen sen jo haistanut.

Eräänä iltana järjestelin parvekkeelle savuttelupaikkaa vieraalle. Päivä oli jo mennyt mailleen ja sininen, nopeasti ohi menevä hetki laskeutunut maiseman ylle. Avasin oven parvekkeelle ja seisahduin niille sijoilleni hämmästyneenä. Maisema oli sakeanaan kaskaitten äänistä. Niitä en ollut kuullut sen koommin kuin tulimme Suomesta lokakuun lopussa. Kuuntelin äänimaisemaa aivan huumautuneena ja kutsuin kumppaninikin kuuntelemaan. Haistelimme ilmaa, jossa oli aivan selvästi kevään tuoksu ja havannoimme taivaalla lähes täyden kuun. Sen ympärillä oli nk. saderengas. Kotona pohjoisessa rengas olisi merkinnyt pyryä, mutta täällä se tiesi vesisadetta, joka viime aikoina on ystävällisesti tullut alas öisin. Kun vieraiden mentyä siivoilimme paikkoja ja kävin uudestaan parvekkeella, sade valuikin jo tiheänä.

Kevättä enteilevää rusotusta iltataivaalla. 

Mantelipuut, jotka ovat suojaisissa paikoissa kukkineet jo joulukuussa, ovat kehittäneet kukkia aina vain enemmän. Kukat ovat joko vaalean aniliininpunaisia taikka valkoisia. Joku oli arvellut, että aniliininpunaiset kukat olisivat karvasmantelipuun merkki. Niin ei kuitenkaan ole. Mantelipuita on vain eri lajeja, Karvasmantelit ovat makeamantelin alalajia (Prunus amygdalus amara). Ne ovat myrkyllisiä, mutta vähäisessä määrin ja kypsänä nautittuina vaarattomia. Kun Mantelipuun kukinto on täytenä, maisema on kuin satukirjasta.

 

Unikon kukkiakin näkyy jo suojaisissa katveissa.

Portugalissa on myös toinen puu, jonka kukinta-aika on kaikkien kauneutta etsivien nähtävä. Se on Mimosa. Se tunnetaan Suomessa helppohoitoisena ja yleisenä huonekasvina (Tuntokasvi, Mimosa pudica), jonka kukkimista en ole koskaan nähnyt. Juice Leskinen lauloi Mimosasta kuvaavasti; "Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä, sielu on kipiä, sielussa tuulee..." Lapsena huvittelimme koskettamalla ruukussa kasvavaa, herkkää kasvia. Se vetäytyi kosketuksesta suppuun. 

Portugalissa Mimosa on puu, jota esiintyy ruohona, varpuina ja puina ja sitä esiintyy myös trooppisessa Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa. Se kuuluu hernekasvisukuun. Kun Mimosan kukinta-aikana liikkuu esimerkiksi Montschiquen alueella, törmää kokonaisiin metsiköihin, jotka ovat kukinnoista keltaisenaan. Isot, mykiömäiset kukat muodostavat kukkaterttuja, jotka riippuvat raskaina ja hohtavan keltaisina puissa. 

Mimosa ei ole pelkästään koristekasvi. Sitä käytetään Ayurveda-lääkityksessä mm. erään loismadon poistamiseen. Kasvin lehdistä tai siemenistä valmistetaan lääkkeeksi tarkoitettua teetä tai jauhetta. 

Meren pelottava lumo

Ne, jotka ovat seisoneet tuulisena päivänä Atlantin valtameren rannalla, ovat luultavasti tajunneet jotain ihmisen pienuudesta. Ainakin minua mainingit ja taivaanrantaan yhtyvä horisontti puhuttelevat väkevästi. Se on samalla kertaa järjettömän kaunista ja hurjan peloittavaa. Lähes samanlaiseen euforiaan olen yltäyt Lapissa, jossa olen katsellut tunturin laelta seuraavia ja seuraavia, silmänkatamattomiin kohoavia paljaita tuntureita. Myös siellä olen melkein ilmestyksenomaisesti käsittänyt, kuinka häviävän pieni ihminen on.

Mainingit lyövät ja meri kuohuaa. 

Atlantin valtameri on maapallon toiseksi suurin valtameri Tyynen valtameren jälkeen. Se peittää  viidenneksen maapallon pinta-alasta. Sen mahtava vesialue kantaa merkittäviä taloudellisia ja teknisiä edellytyksiä, joita kaikkia ei vieläkään ole hyödynnetty. Eräs niistä, suomalainen keksintö vuoroveden käyttämiseksi energianhankintaan, on koeasteella Portugalin länsirannikolla.

Jotakin sentään on yritetty tehdä merienkin hyväksi. Kansainvälinen merilakisopimus solmittiin 20 vuotta sitten, vuonna 1982, joulukuun 10. päivänä. Sopimuksen allekirjoittajia on 157 ja sen on ratifioinut 138 maata. Sopimuksessa määritellään säännöt meren käytölle ja muun muassa valtioiden ja vieraiden alusten oikeudet aluevesillä ja merten talousalueilla. Sopimuksesta huolimatta merten kuntoa uhkaavat saasteet, liikakäyttö ja elinympäristöjen tuhoutuminen. Jo pelkästään se, että yli puolet ihmisistä elää merenrannan tuntumassa tai lähimmän 100 kilometrin säteellä rannasta, on vakava uhka. On laskettu, että vuoteen 2025 asuinalueiden ja ihmisten osuus merenranta-asumisessa on noussut jo 75 prosenttiin.

Grillattuja Kultaotsa-ahvenia ja katkaravun pyrstöjä. 

Täällä Portugalissa istuessaan herkullisen kala-ateran ääressä tuskin tulee ajatelleeksi merten kalakantojen tilaa. Vaikka pitäisihän meidän! Sopimuksia on tehty ja monenlaisia laskelmiakin tehty. Noin 50 prosenttia kalasaaliista pyydetään kestävästi, mutta 25 prosenttia liikakalastetaan. Ennustettu on, että jo vuonna 2030 yli puolet syötäväksi tarkoitetusta kalasta on viljeltyä. Parin vuosikymmen aikana tehdyt suojelusopimukset eivät vain pure käytäntöihin, koska monilla mailla ei ole keinoja määräysten toteuttamisen valvontaan. Päävastuu on rannikkovaltioilla, mutta mistä rahat ja välineet?

Henrik Purjehtija katseli Maailmanlopun rannalta horisonttiin ja suunnitteli purjehduksia.

Kävimme jälleen kerran vieraidemme kanssa Maailmanlopun niemellä, jonka jyrkillä kallioilla seisoi horisonttiin uteliaana tähyillen jo 1400-luvun alkupuolella Henrique, joka sai lisänimen Purjehtija eli Infante. Henrique oli Portugalin kuningas Joao I:n kolmas poika. Hänen uteliaisuudestaan ja kaukonäköisyydestään perustettiin Sagresin niemelle purjehdusakatemia, jossa suunniteltiin tulevien vuosikymmenten löytöretket. Akatemiaan koottiin maan parhaita asiantuntijoita, muun muassa tähtitieteilijöitä, matemaatikkoja, laivanrakentajia ja kartanpiirtäjiä. Heidän yhteistyöllään ja maureilta opittujen taitojen pohjalta alkoi Portugalin maailmanvalloitus ja Afrikan rannikkojen järjestelmällinen tutkiminen. Ensimmäinen laiva, joka yhteistyön tuloksena rakennettiin, tehtiin muuten Alvorin naapurikaupungissa, Lagosissa.

Samana päivänä, 22.5.1998, kun portugalilaisen löytöretkeilijän, Vasco da Gaman Intiaan purjehduksesta tuli kuluneeksi 500 vuotta, avattiin Lissabonissa vuosituhannen viimeinen Expo-maailmannäyttely, jonka teemaksi oli valittu Os Oceanos, Um Património para o Futuro eli suomeksi; Valtameret, perintö tulevaisuudelle. Aika näyttää, millainen perintö meitä odottaa.

Tästä on ihminen mennyt.