Rapistunut kaunotar

Portugalin maaperä on enemmän ja vähemmän täynnä rapistuneita kaunottaria, enkä tällä tarkoita meitä eläkeläisiä. Tarkoitan ihmisten asuinpaikkoja, joiden rakennuskanta on ihmeellinen sekoitus vanhaa, vielä vanhempaa ja uutta sekä kaikkea siltä väliltä. Väitän kuitenkin, että villi, rakennusmääräyksistä (jos sellaisia edes on?) piittaamaton asujamisto tekee tästä maasta niin mielenkiintoisen.

Rua Augustalle johtava "riemukaari" on jokaiselle Lissaboninkävijälle tutun aukion alku ja loppu. Portin  ylimmät hahmot kuvaavat Cloriaa kruunaamassa Valoria ja Geniusta. 

Otsikossa viittaan Lissaboniin, jossa vietimme muutaman päivän viime viikonloppuna. Vaikka suurimman osan kaupungissaoloajasta vettä tuli kaatamalla ja kun taivas viimein maanantaina repesi, uhkasi kylmä pohjoistuuli viedä hiukset päästä, päätimme mennä sinne uudelleen heti kun mahdollista.

Onneksi Lissabonissa on metro, johon turvautuva ei välttämättä joudu nousemaan ollenkaan säiden armoille. Metroverkosto tuntuu turvalliselta, sillä jos matkaan oikeuttavaa lippua ei ole, ei pääse edes laiturille ja linjalta poistuttaessa kortti pitää vilauttaa laitteeseen portilla, josta pääsee asemalle.

Orientin asema on suuri risteysasema, jonka kautta junat, metro ja useimmat bussit liikennöivät. Muun muassa lentoasemalle pääsee kätevästi punaisen linjan metrolla. Punaiselta linjalta voi vaihtaa päämäärästä riippuen keltaiselle, vihreälle tai siniselle linjalle. Meidän hotellimme sijaitsi lähes vihreän linjan keskustan puoleisessa päässä, Baixa-Chiadossa. Vaihdoimme Alamedassa metron punaiselta vihreälle linjalle ja metroasemalta ulos astuessamme olimmekin melkein hotellin ovella.

Mosteiro dos Jeronimoksen luostarikirkon julkisivu on mahtava. 

Lauantaina nousimme ratikkaan, joka vei meidät Mosteiro dos Jeronimokseen, luostarikirkkoon, jonka Manuel I rakennutti 1500-luvulla. Valtavassa rakennuskompleksissa sijaitsee muun muassa Merimuseo, joka valottaa Portugalin merellistä historiaa monipuolisesti. Museokäynti kannattaa jaksottaa useampaan osaan, sillä yhdellä kertaa kulttuuriannos on melkein liikaa sulatettavaksi. Luostarikirkko ja argeologian museo jäivät meiltäkin toiseen kertaan.

Kiinalainen silkkikirjontatyö Gulbenkianissa.

Sunnuntain Ystävänpäiväkonsertti Kulttuurikeskus Gulbenkianissa oli elämys. Mirjam Helinin kilpailuunkin Suomessa osallistuneet solistit, sopraano Kateryna Kasper sekä baritoni Matija Meic´ esittivät ohjelman, johon kuului musiikin helmiä Mozartista ja Tchaikovskysta Lehariin. Olimme varautuneet tunnin ohjelmaan, mutta konsertti kesti puoli toista tuntia, emmekä totisesti pistäneet ajankulua pahaksemme. Suuren Gulbenkianin orkesterin soitto on jo itsessään nautinnollista kuultavaa, ja sen kohottivat vielä korkeampiin sfääreihin loistavat solistit.

Konsertin jälkeen tutustuimme Gulbenkianin museon kokoelmiin ja kiitimme, sekä mielessämme että ääneen toisillemme, armenialaista monimiljonääriä loistavasta lahjasta portugalilaisille. Museon kokoelma on monipuolinen ja mittaamattoman arvokas.

Markiisi Pombalin patsas hallitsee keskeisellä torilla, joka on saanut nimensä tämän, vuoden 1755 maanjäristyksen jälkeisen, valtavan rakennustyön organisoijasta. 

Maanantaina museot ovat kiinni kaikkialla maailmassa. Olimme varanneet päivän kaupunkiin tutustumiseen, mutta pureva pohjoistuuli pakotti meidät jälleen turvautumaan metroon ja sisätiloihin. Matkasimme Orientin asemalle, josta kävelimme kauppakeskus Vasco da Gaman kautta Oceanario de Lisboaan viettämään päiväämme merenalaisissa maisemissa. Nisäkkäät, kalat, meren kasvit ja muiden muassa kaksi jättiläissaukkoa vaativat huomiomme muutamaksi tunniksi. Ympäristö, jossa Oceanario sijaitsee, kuuluu EXPO-98 -maailmannäyttelyyn rakennettuun, moderniin kokonaisuuteen. Muutakin maailman- ja Euroopanlaajuista huomiota Lissabon on saanut, sillä vuonna 1994 se valittiin Euroopan kulttuurikaupungiksi.

Rapistunut kaunotar on siis kokenut muutakin kuin jatkuvaa ja vääjäämätöntä rapistumista. Kohotusleikkauksia on sinne-tänne tehty, mutta vanhaa ei ole pystytty hävittämään. Iloisesti kaupunkikuvassa rinta-rinnan kököttävät remontoidut talovanhukset vierellään melkein kiviraunioksi elähtänyt rakennus, usein ympäristön kaatopaikaksi muodostunut. Mieleen tulee usein tuota rinnakkaiseloa katsoessa, että onko joku laki, säännös tai perinne se, joka pitää raunioituneet tontit sellaisenaan aina vain ammoin vallatuilla paikoillaan. Sen haluan vielä selvittää, mutta oikean tiedon saaminen näyttää olevan hankalaa. Olen kuitenkin jo tutkimustyöni aloittanut. Toivotaan, että salat vielä joskus aukenevat!

Johan on markkinat

Ei viikkoa ettei markkinoita, näin voisi sanoa ainakin Algarvesta. Viime viikolla Portimaossa oli ns. normaalit markkinat, joissa myydään pääasiassa uutta ja tuoretta tavaraa. Sunnuntaina samalle kentälle oli levittäytynyt Antiikkimarkkinoiden nimellä tunnettu kauppatapahtuma. 

Markkinaherkku, joka muuttuu suoraan läskiksi. Tätäkin sai Antiikkimarkkinoilta. 

Anteeksi vain jos loukkaan jotakuta, kun nimitän kyseistä tapahtumaa kirpputoriksi! Kentälle on levitetty uskomaton määrä kaikenlaisia, myyjille tarpeettomaksi käyneitä tavaroita. Esillä on suurimmaksi osaksi vaatteita, mutta myytävänä on myös paljon kenkiä, koruja, työkaluja, sähkötarvikkeita, patjoja, astioita yms., yms. Pari jalkalamppua, kehystä ja askartelutarvikkeita jäi meidänkin "haaviimme", ja todella edulliseen hintaan. Vanhinko meille, ettei valurautapannuja löytynyt, sillä niille olisi ollut tilaus. 

Sympaattinen Citroén. Emme päässeet heittämään tarjousta.

Nyt, kun täällä on karnevaaliaika parhaassa menossa, ihmettelen sitä intoa, jolla väki osallistuu kaikenlaisiin tapahtumiin. Uutisissa on esitelty mm. erinäisten yhteisöjen talkoopajoja, joissa tehdään mitä mielikuvituksellisimpaa karnevaalitarpeistoa. Näyttää siltä, ettei muuten taloudellisesti kuralla olevassa maassa ole kitsasteltu karnevaaleihin sijoitetuissa rahasummissa. 

Karnevaalia vietetään katolisissa maissa laskiaisen aikaan ennen paastonaikaa. Seurasin sunnuntain uutislähetysten väläyksiä eri kaupunkien ja Brasiliankin karnevaalikulkueista, ja vertasin tahtomattani juhlakulttuurien eroja Suomessa ja Portugalissa. Suomessa ei täkäläisten karnevaalien tapaisia juhlia vietetä, ja syynä on ehkä katoliseen kirkkoon kuuluvien vähäinen määrä. Heitä on vain alle prosentin Suomen väkiluvusta. 

Onnellinen kokki.

Eräs asiosta hyvin perillä oleva taho kertoi minulle, että Portugalissa oikein etsimällä etsitään keinoja, joilla kansalaiset saadaan pidetyksi hyvällä mielellä ja heidän ajatuksensa pois masentavasta taloustilanteesta. 

Tieto sai minut jälleen kerran vertaamaan Suomea ja Portugalia. Kuuntelemme täällä lähes koko ajan suomalaisia radiokanavia. Se, mitä saamme niistä kuulla, on melkein poikkeuksetta masentavaa ja latistavaa. Välillä on lähetys kerrassaan katkaistava kun huonoja uutisia ei yksinkertaisesti kestä enää kuunnella. 

Hykertelin tyytyväisenä kuunnellessani presidentti Niinistön Valtiopäivien avajaisissa pitämää puhetta. Hän puuttui puheessaan siihen, kuinka suomalaiset "haukkuvat" ja arvostelevat toisiaan. Mitähän tapahtuisi, jos kaikki muuttaisivat toimintatapaansa ja rupeaisivat arvostelun ja haukkumisen sijaan kannustamaan ja kiittämään? Jäämme miettimään sitä!

Norsu keramiikkakojulla

Portugalissa elää vahvana markkinakulttuuri. Markkinoita pidetään melkein joka kylässä kerran kuukaudessa. Minulle kerrottiin viime talvena, että työläiset voivat pitää markkinapäivinä vapaata. Käytäntö oli minulle tuttu jo Suomesta, työurani alkuvuosilta. Saimme silloin puoli päivää vapaata Rovaniemen markkinoille osallistumista varten. Täällä suhtauduin minulle syötettyyn tietoon hieman epäillen. Itse en viettänyt vapaapäivää enkä aina lähtenyt ollenkaan markkinoille. Menin sinne ainoastaan silloin, kun hunaja oli loppumaisillaan. Sieltä nimittäin sai puolen kilon hunajapurkin viidellä eurolla. 

Paikallisia lihatuotteita markkinoilla. 

Maanantaina, helmikuun 1. päivänä oli jälleen Portimaon markkinapäivä. Sää oli suorastaan ihana. Sinistäkin sinisempi taivas antoi auringon lämmittää maiseman lähes hellelukemiin. Markkinakojut levittäytyivät joutomaalle messuhallin ja rautatieaseman läheisyyteen. Tavaraa oli tarjolla jos minkälaista, neuloista nauloihin ja kaikkea siltä väliltä. Väkeä oli paljon ja kauppa kävi vilkkaasti. 

Tytöt myivät huiveja eurolla kappale. 

Pitihän markkinoilta jotain ostaakin. Ostin muun muassa kapeanokkaiset pihdit, huiveja ja oliivien tarjoiluastian, jossa on syvennys siemeniä varten. Keramiikkakojun luona huitaisin muovikassilla tiskiltä alas kolme keramiikkakuppia. Kaksi niistä helähti rikki. Myymässä ollut poika selitti käsiään levitellen, että tavarat ovat hänellä vain myytävänä. Kysyin, paljonko olen vahingosta velkaa. Pahoitellen nuori mies pyysi kolmea euroa, jonka tietysti hänelle annoin. 

Markkinoille tulleilta tuottajilta saa lähes kaikkea, elävää ravintoakin. Kananpoikia, ankkoja ja kaneja tulee sääli. Ne kyhjöttävät rautahäkeissään alakuloisen näköisinä - nuo kuolemaantuomitut. En ole jäänyt seuraamaan niiden kauppaa, ohitan häkit aina vauhdilla kuten ainakin luopio. 

Eurolla energiaa.

Markkinakojujen lomassa leijuu munkinpaiston tuoksu. Meikäläisten munkkien portugalilaisia vastineita myydään rasvakeittimistä. Niitä ei ole muotoiltu mitenkään. Taikina lasketaan kiehuvaan rasvaan muutaman sentin levyisenä nauhana. Kojun ääreen seisahtunut asiakas saa käteensä höyryävän, rasvalle tirisevän "munkin" voipaperipaketissa. Onhan se hyvää, mutta aikamoinen kaloripommi. 

Tomera siementen, linssien ja herneiden myyjä. 

Keitin juuri äsken suolavedessä markkinoilta ostamiamme kik-herneitä, jotka ensin huuhdoin ja liotin vuorokauden. Ne turposivat liotuksessa kaksinkertaisiksi. Seuraavaksi paahdamme osan kiertoilmauunissa. Odotan maistamaan pääsyä jo vesi kielellä. 

Mimosan kosketus

Vuosi on kulunut viime kirjoitelmastani jo pitkälle kohti kevättä. Vuodenvaihteen vieraat ovat palanneet koteihinsa ja ikävät, mutta ilmeisesti pakolliset, flunssanpoikaset on kärsitty. Iloisia asioita ovat olleet lisääntyvä valo, uusi kuu ja sen tuomat tuoksut ja tunteet. Kevään merkkejä on täällä viime aikoina ollut muuallakin luonnossa. Minua on aina elähdyttänyt tietty tuoksu, jonka liitän kevääseen. Olen kuvitellut, että samanlaista tunnetta ei tulisi siellä, missä ei ole sulavia hankia ja vettä tiputtelevia jääpuikkoja. Nyt tiedän, että kevään tuoksun tuntee myös täällä, sillä olen sen jo haistanut.

Eräänä iltana järjestelin parvekkeelle savuttelupaikkaa vieraalle. Päivä oli jo mennyt mailleen ja sininen, nopeasti ohi menevä hetki laskeutunut maiseman ylle. Avasin oven parvekkeelle ja seisahduin niille sijoilleni hämmästyneenä. Maisema oli sakeanaan kaskaitten äänistä. Niitä en ollut kuullut sen koommin kuin tulimme Suomesta lokakuun lopussa. Kuuntelin äänimaisemaa aivan huumautuneena ja kutsuin kumppaninikin kuuntelemaan. Haistelimme ilmaa, jossa oli aivan selvästi kevään tuoksu ja havannoimme taivaalla lähes täyden kuun. Sen ympärillä oli nk. saderengas. Kotona pohjoisessa rengas olisi merkinnyt pyryä, mutta täällä se tiesi vesisadetta, joka viime aikoina on ystävällisesti tullut alas öisin. Kun vieraiden mentyä siivoilimme paikkoja ja kävin uudestaan parvekkeella, sade valuikin jo tiheänä.

Kevättä enteilevää rusotusta iltataivaalla. 

Mantelipuut, jotka ovat suojaisissa paikoissa kukkineet jo joulukuussa, ovat kehittäneet kukkia aina vain enemmän. Kukat ovat joko vaalean aniliininpunaisia taikka valkoisia. Joku oli arvellut, että aniliininpunaiset kukat olisivat karvasmantelipuun merkki. Niin ei kuitenkaan ole. Mantelipuita on vain eri lajeja, Karvasmantelit ovat makeamantelin alalajia (Prunus amygdalus amara). Ne ovat myrkyllisiä, mutta vähäisessä määrin ja kypsänä nautittuina vaarattomia. Kun Mantelipuun kukinto on täytenä, maisema on kuin satukirjasta.

 

Unikon kukkiakin näkyy jo suojaisissa katveissa.

Portugalissa on myös toinen puu, jonka kukinta-aika on kaikkien kauneutta etsivien nähtävä. Se on Mimosa. Se tunnetaan Suomessa helppohoitoisena ja yleisenä huonekasvina (Tuntokasvi, Mimosa pudica), jonka kukkimista en ole koskaan nähnyt. Juice Leskinen lauloi Mimosasta kuvaavasti; "Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä, sielu on kipiä, sielussa tuulee..." Lapsena huvittelimme koskettamalla ruukussa kasvavaa, herkkää kasvia. Se vetäytyi kosketuksesta suppuun. 

Portugalissa Mimosa on puu, jota esiintyy ruohona, varpuina ja puina ja sitä esiintyy myös trooppisessa Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa. Se kuuluu hernekasvisukuun. Kun Mimosan kukinta-aikana liikkuu esimerkiksi Montschiquen alueella, törmää kokonaisiin metsiköihin, jotka ovat kukinnoista keltaisenaan. Isot, mykiömäiset kukat muodostavat kukkaterttuja, jotka riippuvat raskaina ja hohtavan keltaisina puissa. 

Mimosa ei ole pelkästään koristekasvi. Sitä käytetään Ayurveda-lääkityksessä mm. erään loismadon poistamiseen. Kasvin lehdistä tai siemenistä valmistetaan lääkkeeksi tarkoitettua teetä tai jauhetta. 

Meren pelottava lumo

Ne, jotka ovat seisoneet tuulisena päivänä Atlantin valtameren rannalla, ovat luultavasti tajunneet jotain ihmisen pienuudesta. Ainakin minua mainingit ja taivaanrantaan yhtyvä horisontti puhuttelevat väkevästi. Se on samalla kertaa järjettömän kaunista ja hurjan peloittavaa. Lähes samanlaiseen euforiaan olen yltäyt Lapissa, jossa olen katsellut tunturin laelta seuraavia ja seuraavia, silmänkatamattomiin kohoavia paljaita tuntureita. Myös siellä olen melkein ilmestyksenomaisesti käsittänyt, kuinka häviävän pieni ihminen on.

Mainingit lyövät ja meri kuohuaa. 

Atlantin valtameri on maapallon toiseksi suurin valtameri Tyynen valtameren jälkeen. Se peittää  viidenneksen maapallon pinta-alasta. Sen mahtava vesialue kantaa merkittäviä taloudellisia ja teknisiä edellytyksiä, joita kaikkia ei vieläkään ole hyödynnetty. Eräs niistä, suomalainen keksintö vuoroveden käyttämiseksi energianhankintaan, on koeasteella Portugalin länsirannikolla.

Jotakin sentään on yritetty tehdä merienkin hyväksi. Kansainvälinen merilakisopimus solmittiin 20 vuotta sitten, vuonna 1982, joulukuun 10. päivänä. Sopimuksen allekirjoittajia on 157 ja sen on ratifioinut 138 maata. Sopimuksessa määritellään säännöt meren käytölle ja muun muassa valtioiden ja vieraiden alusten oikeudet aluevesillä ja merten talousalueilla. Sopimuksesta huolimatta merten kuntoa uhkaavat saasteet, liikakäyttö ja elinympäristöjen tuhoutuminen. Jo pelkästään se, että yli puolet ihmisistä elää merenrannan tuntumassa tai lähimmän 100 kilometrin säteellä rannasta, on vakava uhka. On laskettu, että vuoteen 2025 asuinalueiden ja ihmisten osuus merenranta-asumisessa on noussut jo 75 prosenttiin.

Grillattuja Kultaotsa-ahvenia ja katkaravun pyrstöjä. 

Täällä Portugalissa istuessaan herkullisen kala-ateran ääressä tuskin tulee ajatelleeksi merten kalakantojen tilaa. Vaikka pitäisihän meidän! Sopimuksia on tehty ja monenlaisia laskelmiakin tehty. Noin 50 prosenttia kalasaaliista pyydetään kestävästi, mutta 25 prosenttia liikakalastetaan. Ennustettu on, että jo vuonna 2030 yli puolet syötäväksi tarkoitetusta kalasta on viljeltyä. Parin vuosikymmen aikana tehdyt suojelusopimukset eivät vain pure käytäntöihin, koska monilla mailla ei ole keinoja määräysten toteuttamisen valvontaan. Päävastuu on rannikkovaltioilla, mutta mistä rahat ja välineet?

Henrik Purjehtija katseli Maailmanlopun rannalta horisonttiin ja suunnitteli purjehduksia.

Kävimme jälleen kerran vieraidemme kanssa Maailmanlopun niemellä, jonka jyrkillä kallioilla seisoi horisonttiin uteliaana tähyillen jo 1400-luvun alkupuolella Henrique, joka sai lisänimen Purjehtija eli Infante. Henrique oli Portugalin kuningas Joao I:n kolmas poika. Hänen uteliaisuudestaan ja kaukonäköisyydestään perustettiin Sagresin niemelle purjehdusakatemia, jossa suunniteltiin tulevien vuosikymmenten löytöretket. Akatemiaan koottiin maan parhaita asiantuntijoita, muun muassa tähtitieteilijöitä, matemaatikkoja, laivanrakentajia ja kartanpiirtäjiä. Heidän yhteistyöllään ja maureilta opittujen taitojen pohjalta alkoi Portugalin maailmanvalloitus ja Afrikan rannikkojen järjestelmällinen tutkiminen. Ensimmäinen laiva, joka yhteistyön tuloksena rakennettiin, tehtiin muuten Alvorin naapurikaupungissa, Lagosissa.

Samana päivänä, 22.5.1998, kun portugalilaisen löytöretkeilijän, Vasco da Gaman Intiaan purjehduksesta tuli kuluneeksi 500 vuotta, avattiin Lissabonissa vuosituhannen viimeinen Expo-maailmannäyttely, jonka teemaksi oli valittu Os Oceanos, Um Património para o Futuro eli suomeksi; Valtameret, perintö tulevaisuudelle. Aika näyttää, millainen perintö meitä odottaa.

Tästä on ihminen mennyt. 

Maailman tarjoama näytelmä

"Viisas on se, joka tyytyy katsomaan maailman tarjoamaa näytelmää." (José Saramagon kirjasta "Ricardo Reisin viimeinen vuosi.")

Joulurauhan vielä voimassa ollessa jäin miettimään, mitä Saramago syvimmillään tarkoitti laittaessaan Ricardo Reisin (= Portugalin kansallisrunoilijan Pessoan alter ego) sanoiksi yllä olevan lauseen. Selityksiä on varmasti melkein yhtä monta kuin miestäkin - tai naista. Minä näen siinä - etenkin maailman nykytilanteessa voimattomuutta, jota pieni ihminen tuntee maailmantapahtumien edessä. Olen näkevinäni lauseessa myös Saramagolle tyypillistä sarkasmia, johon olen hänen tuotantoonsa tutustuttuani niin kovin ihastunut. Toivoisin vain, että osaisin ottaa aina yhtä tyynesti vastaan näytelmässä esitetyt osasuoritukset. En tarkoita toiveellani, että olisin välinpitämätön. Yksinkertainen totuus on, että vain olemattoman vähän voimme tehdä pysäyttääksemme maailman tapahtumien vyöryjä. Varmaankin moni mielessään yhtyi toiveeseeni; "Ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan."

Lagosia talvivalossa.

Joulu on sujunut Tapaninpäivän levolliseen toipuiluun asti melkoisen vauhdikkaasti. Otimme kaiken irti vuokra-autostamme, joka ilahdutti meitä pari viikkoa. Sinä aikana liikuimme paljon. Samaan saumaan osui (täsmäajattelua) myös suomalaisen ystävämme kotouttaminen Portugaliin, Luullakseni hän ehti saada jonkinlaisen kuvan ainakin eteläisimmästä osasta. Hän myös tuoreutti hieman jo hämärtyneitä muistojamme kertomalla keskitalven pimeydestä ja loskasta Suomessa. Jos ikävä sinne oli ollut, ei hänen kertomansa jälkeen enää.

Siniharakka - pitkäpyrstö etsii ruokaa kaktuksen kukinnosta.

Jouluaattona kokoontui pitkä pöydällinen suomalaisia ravintola Clairesiin nauttimaan perinteisestä portugalilaisten jouluaaton ateriasta. Sen pääruoka-aine on backalhau eli kuivattu turska. Kuivattua ja suolattua turskaa liotetaan ennen valmistamista vedessä pitkään. Esimerkiksi kilon kokoista kalaa liotetaan 36 tuntia, kaksikiloista 48 tuntia, kolmikiloista 55 tuntia jne. Liotusvettä vaihdetaan välillä useampaankin otteeseen. Kala valmistetaan keittämällä ja se tarjottiin keitettyjen perunoiden, vihreän lehtikaalin ja kik-herneiden kanssa. Se, mitä useampi meistä jäi kaipaamaan, oli pippurilla maustettu valkokastike.

Continenten tekemä ja asiakkailleen tarjoama tietopaketti Bacalhausta.

Moni meistä oli etukäteen luonut ateriasta mielikuvan - eikä odotuksissa ollut mikään herkkuhetki. Olimme kuitenkin uteliaita, sillä halusimme tutustua "maan tapaan". Lähes kaikki olivat yllättyneitä. Marketeissa isojen turskapinojen haju leviää koko myymälään, eikä ole mikään miellyttävä. Tuoksumuisti ja maku eivät Clairesissa kohdanneet. Ateria oli erinomainen.

Portugalilaisten tapa on kokoontua joulupäivänä perheineen ja sukuineen syömään jouluateriaa, jonka koostumusta en osaa kertoa, anteeksi vain kun en ole selvittänyt sitä! Mekin kokoonnuimme pienellä joukolla syömään jouluateriaa, suomalaista, ja melkein perinteistä. Koska lanttua on täältä hyvin vaikea - miltei mahdotonta - saada, kokeilimme omaa sovellustamme; naurista ja bataattia. Eräs vieraistamme luokitteli kokeilumme imelletyn perunalaatikon ja lanttulaatikon välimaastoon. Hyvää oli, pehmeää ja sopivan luonteikasta. Saa kokeilla!

Boas festas!

Kärsivällisyys koetuksella

Viime viikkoina olemme kumppanini kanssa opiskelleet Portimao - Alvorin -seudun bussilinjoja. En voi kehua, että se olisi tapahtunut hyvällä menestyksellä. Olemme seisoskelleet erinäisillä pysäkeillä, odottaneet, toivoneet ja karvaasti pettyneet. Emme yritäkään väittää, että kaikki olisi kaupunkien välisen bussiliikenteen järjestäjien vika, mutta kyllä suuri osa on juuri heidän syytään. Bussipysäkit ovat huonosti merkittyjä. Jos niihin on merkitty niiden kautta liikennöivien bussien numerot, niin hyvä. Aina ei kuitenkaan niin ole. Nyt olemme huomanneet, että jos pysäkin merkissä on sillä kohdalla valkoinen peite, se tarkoittaa; "turhaan odotat"!

Olemme tottuneet Suomessa bussiliikenteen linjakarttoihin ja täsmällisiin aikatauluihin. Täällä on toisenlainen meininki. Jos bussi ajaa paikasta A paikkaan B, niin ainakaan takaisin se ei tule samaa reittiä. Viikonlopun bussiliikenne on tietysti asia erikseen ja toimii täysin omien sääntöjensä mukaan, yleensä eri reiteillä, -aikatauluilla ja -tunnuksilla. Koko järjestelmä vaikuttaa salatieteeltä, johon vihkiytyminen on ainakin kieltä taitamattomalle vaikeampaakin vaikeampaa. En ihmettele, että monella on kiusaus turvautua taksiin, sillä bussilla ajeleminen vaatii intiaanin hermoja.

Tällainenkin liikennemerkki on tarpeen Portugalissa.

Toinen asia, joka bussiliikenteeseen turvautuvaa haittaa pahasti, ovat portugalilaiset juhlapyhät. On esimerkiksi suurta viisautta ottaa käyttöön suomalaisen kalenterin rinnalle myös portugalilainen kalenteri. (Vaikka ei sitä minullakaan ole - vielä!) Esimerkiksi viime tiistaina seisoin bussipysäkillä - tapani mukaan hyvissä ajoin. Olin sopinut ystävättären kanssa tapaamisesta Portimaon rautatieasemalla ja tähtäsin bussiin, jonka piti mennä suoraan asemalle. Seisoin pysäkillä vielä reilut puoli tuntia myöhemmin. Ohikulkeva, nuorehko tummaihoinen nainen yritti selittää minulle jotain. Hän puhui kai svahilia, sillä en tunnistanut yhtään sanaa hänen puheestaan. Vasta hieman myöhemmin, kun olin jo hätäpäissäni ajanut Portimaon rautatieasemalle taksilla, minulle selvisi että kyseisenä päivänä viettivät portugalilaiset Neitseellisen siittämisen juhlaa, joka on suurimpia juhlapäiviä Portugalissa. Se tuli todistetuksi kun kaupungilla törmäsimme kulkueeseen, jossa torvien, symbaaleitten ja rumpujen säestyksellä kannettiin Neitsyt Marian patsasta valkoisella satiinipatjalla kukin koristettuna korkealla mäellä olevaan kirkkoon. 

Harras Neitseellisen siittämisen juhlakulkue.

Jos Portugalissa pitää mennä jonnekin katuosoitteen perusteella, voi olla varma, että harmaat haivenet lisääntyvät. Katujen nimiä löytää harvoin ja numeroita vieläkin harvemmin. Esimerkiksi meidän talomme tunnetaan pelkästään nimellä Quinta dos Arcos, joka on siis taloryhmän nimi, ei kadun. Toiset taksin kuljettajat kysyvät, mikä "bloco", jolloin pitää sanoa blocon numero. Hyvääkin palvelua saa, esimerkiksi kun pitkään täällä ollut kumppanini soittaa taksin, tunnistaa taksikeskus hänet jo äänestä ja luettelee kaikki tarvittavat tiedot, johon hänen pitää vain vastata "yes!"  

Algarve-Suomi -seura järjesti viime perjantaina Amparon Igreijassa "Kauneimmat joululaulut" -tilaisuuden. Lämminhenkisen tilaisuuden jälkeen kirkkokahveilla kertoi moni lähtevänsä Suomeen joulunviettoon. Takaisin he palaavat uudeksi vuodeksi tai vasta sen jälkeen. Niin hiljenee Praia da Rochan rantabulevardi entisestään, kunnes taas tammikuun puolivälin jälkeen porukka alkaa uudelleen kokoontua hiekoitettujen polkujen varsille.

Kalastajia Atlantin rapauttamilla kallioilla. Kuvan kalastajat eivät liity juttuun. 

Me, jotka emme vielä olleet lähtöpuuhissa, suuntasimme autojemme nokat sunnuntaina länsirannikolle, Praia da Pordeiraan. Osalla retkeläisistä oli mukana kalastusvehkeet, osa oli sonnustautunut patikoimaan rannikon jylhissä maisemissa. Minä osallistuin kahdeksan kilometrin mittaiselle kävelylenkille neljän naisen kanssa, osa joukosta käveli viiden kilometrin kierroksen ja osa tyytyi lyhyempiin pyrähdyksiin. Vaikka kova tuuli riepoitteli tukkaa ja takkia, oli nautinto kävellä happirikkaassa säässä, joka ei tuulesta huolimatta ollut kylmä. Kalaa ei valitettavasti tullut, mutta eväitten syönnin jälkeen pelattu petanque-peli ja yhdessäolo rentouttivat. Tärkeintähän ei olekaan saanti - vaan pyynti. 

Me jäämme jouluksi ihmettelemään lämpimän syksyn aiheuttamia luonnonoikkuja. Olemme nähneet jo mantelipuissa kukkia, hottentottiviikuna kukkii ja appelsiinipuut kantavat paikoitellen sekä kukkaa että hedelmiä. Meilläkin valaisevat pimeitä iltoja kynttilät ja joulukuusi, joululaulut kaikaavat Suomen radiosta ja yritämme keksiä, kuinka saisimme edes vähän suomalaisia jouluruokia muistuttavia lajeja täkäläisistä aineksista.