Konnan häirintää

Olen kolmatta päivää raivannut vanhentunutta pensasrykelmää takapihan muurin sisällä. Työkaluinani ovat olleet kärryt, pitemmät ja lyhyet puutarhasakset, puukko, saha, hara, kuokka ja hakku. Lämmintä on kaikkina päivinä ollut yli 30 astetta. Siinä, jos missä, suomalainen sisu punnitaan!

Olin kovalla ähinällä saanut pensasturkin poistetuksi noin puolesta aluetta, kun isäntä tuli katsomaan työtäni. Hän tajusi epätoivoisen tilanteeni ja ryhtyi auttamaan. Yhdessä saimme pensaan viimein luovuttamaan kasvupaikkansa. Isäntä antoi ohjeet; puolen metrin etäisyydeltä muurista maa piti kääntää ja poistaa käännetystä maasta kivet ja kaikki juurenpätkätkin. Vaatimus tuntui sillä helteellä niin kovalta, että jätin homman siltä päivältä siihen.

Seuraavana aamuna aloin heti hepat ruokittuani kääntämään maata. Kuokka kolahti tämän tästä kiveen, juuret panivat vastaan ja vieressä kasvava karvasappelsiinipuu pisteli niskaani. Hiki karvasteli silmiä. Äkkiä näin maan liikkuvan, mutta ajattelin että häirityt multakokkareet ne vain vaihtavat paikkaa. Kuopaisin kuokalla ja melkein lensin selälleni, sillä mullasta kömpi vihreä limakasa, joka osoittautui konnaksi. Tutkin otusta turvallisen välimatkan päästä. Pelkäsin tehneeni sille amputaation kuokallani, mutta huomasin sen olevan kunnossa. Sanoin; "Hus! Alahan mennä siitä!" Otus mulkoili minua loukkaantuneen näköisenä. Olin häirinnyt sen kotirauhaa. Hitaasti se lähti kömpimään turvaan kuokaltani. Konnat eivät hypi, ne tosiaan kömpivät!

Edessä Leo ja takana Mattie Johanneksen leipäpuun alla salaatilla. Mattien vieressä vasemmalla on nuori viikunapuu. 

Selän oikaiseminen on aivan välttämätöntä juurien plokkauksen lomassa. Siispä tartuin haravaan ja harjaan ja siivosin Johanneksen leipäpuun alustan lehdistä. Osan lehdistä levittelin liljojen päälle ja puiden juurille maatumaan. Vielä kolme kottikärryllistä kompostiin ja työkalut omille paikoilleen. Sitten työpäiväni olikin ohi.

Tänään jatkoin siitä, mihin olin eilen jäänyt. Ja enköhän taas kuopaissut muurin vierestä esiin konnan. Samako vai eri, en tiedä. Säikähdin pahasti, sillä olin vähällä tarttua siihen. Komensin konnaa tiehensä, mutta eipä se komentelustani välittänyt, mulkoili minua vain puolittain suljettujen luomiensa takaa. Seurasi työmaaseisokki! Juoksin hakemaan isännän apuun. Isäntä kuopaisi konnan lapion päälle ja kantoi sen takapihan äärinurkkaan.

Toivon hartaasti, että huomenna emme konnan kanssa enää tapaisi. Alan nimittäin silloin asentaa pensaan kasvualueen rajoittavaa muovisuojaa. Ehkä pitäisi myös asentaa "konnasuoja"! Onkohan sellaisia?

Tuoksuja täynnä on maa

Hedelmätarhojen keskelle sijoittuneet asumukset ja niissä asuvat saavat lisäbonuksena tuoksut, joiden sinfonia voi olla todella moninainen. Kävelin sunnuntaiaamuna kasteen vielä viipyessä maisemassa, ja tunnistin tuoksuja. Hedelmätarhojen välissä vaelsi suuri lammaslauma paimenensa kanssa. Tunnistin lampaiden villavan tuoksun. Se on minusta lohdullinen ja turvallinen tuoksu ja tuo mieleeni lapsuuskodin lammaskömmätin.

Kohta saavuin suurten oliivipuiden luo. Oliivit olivat kypsymässä ja muuttumassa sinisestä mustiksi. Vihreitäkin oliiveja näkyi, mutta en tunnistanut puista mitään erityistä tuoksua. Maistoin yhtä mustaa, ja hyvin kaukana sen maku oli siitä, mihin olemme tottuneet. Se maistui todella karvaalta. Voi olla, että oliivien maku ja tuoksukin ovat meille vain ne säilöttyjen hedelmien maut ja tuoksut.

Tulin notkelmaan, jossa tie kaartuu joutomaan viertä. Kauempana seisoo hylätyltä vaikuttava kivirakennus. Ehkä se on suoja lampaille, ehkä hedelmien poimijoiden suojapaikka. Tien vieressä ja kauempana pellollakin kasvaa piikkisiä granaattiomenapuita. Omenat ovat jo lähes kypsiä.

Kerran haastattelin juutalaista nuorta miestä. Hän kertoi, että granaattiomena on juutalaisille pyhä hedelmä, sillä juutalaisten pyhässä kirjassa, Toorassa, on yhtä monta lukua kuin granaattiomenassa siemeniä. Granaattiomena on kauniin värinen ja sen siemenet sisältävät paljon foolihappoa, mutta mitään erityistä tuoksua en niistä erottanut.

Granaattiomena pitää sisällään foolihapokkaita siemeniä.

Ehkäpä granaattiomenien tuoksu hävisi heti joutomaan jälkeen alkavien mahtavien sitruspuiden rivistöjen luovuttamalle tuoksulle. Aamukaste ja jo matalaltakin paistava aurinko elvyttivät tuoksun melkein huumaavaksi. Seisoin kauan paikallani hedelmäpuiden katveessa ja annoin tuoksun virrata minuun. Mieleeni muistui ystävättäreni kerran minulle tuoma appelsiiniöljy. Sitä piti sipaista kyynärtaipeiden sisäpintaan, solisluun kuoppaan ja ranteisiin. Öljy virkisti ja antoi energiaa.

Appelsiinit valmistuvat auringossa. 

Tänään leikkasin ja tuin pihapiirissä valtoimenaan rehottavaa Jasmiinia. Siitä on taivutettu kaari, jonka alitse kuljetaan takapihalle, Johanneksen leipäpuun valtapiiriin. Jasmiini kukkii parhaillaan. Sen tuoksu on läheltä hieman imelä, makea ja melko voimakas. Kun tuoksu leyhähtää kauempaa puutarhassa työskentelevän nenään, se on miellyttävä. En kuitenkaan haluaisi olla Jasmiininkukkien kanssa samassa huoneessa. Se tietäisi minulle takuuvarmasti päänsärkykohtausta.

Johanneksen leipäpuun paloista on moneksi.

Johanneksen leipäpuu levittää valtavaa oksistoaan laajalle alueelle. Sen alle on hyvä pelastautua pakoon polttavinta hellettä. Tuuhea puu antaa suojaa niin ihmisille kuin eläimillekin. Johanneksen leipäpuu tuottaa 15-20 senttisiä palkoja, jotka ovat tumman ruskeita tai mustia. Palkojen tuoksu muistuttaa vaniljaa. Ne ovat monipuolista teollisuuden käyttämää raaka-ainetta. Paloista valmistetaan mm. suklaan ja kaakaon korviketta, jonka rasvapitoisuus on paljon pienempi kuin kaakaopavun. Palkoja käytetään myös rehujen raaka-aineena.

Myös ranchin hepat tykkäävät syödä niitä. Hämmästyksekseni huomasin tänään, että eilen puun alla olevalle pöydälle unohtamani palot eivät olleetkaan hävinneet, vaikka Leo ja Mattie olivat olleet lähistöllä syömässä tuoretta heinää. Hieno kattaukseni oli jäänyt niiltä huomaamatta.

Kasvun ihmettä

Portugalissa kaikki kasvaa nopeasti. Sen olen puutarhanhoitajan roolissani nähnyt ja kokenut. Aamupäivien tunnit hevosten ruokkimisen jälkeen liikun kärryineni, haravoineni, rikkaruohorautoineni ja saksineni tontilla, joskus muurien ulkopuolellakin, jossa on erilaisia läjitysalueita. Viikolla sateet ovat kiihdyttäneet kasvun käsittämättömiin mittaisuhteisiin. Jos istuu paikalleen, voi melkein silmin nähdä ja korvin kuulla, miten kasvit työntyvät mullasta aurinkoon.

Tällä hetkellä puutarhassa on monia kasveja, jotka kukkivat. Sellaisia ovat mm. Enkelinkello eli Torvipasuuna, Kierto eli Päivänsini ja Kiinanruusu. Torvipasuuna on avannut kukkansa lehdettömiin oksiin. Kukat ovat noin 15 senttisiä, vaaleanpunaisia, torvimaisia "keijukaisen hattuja", jotka riippuvat oksista alassuin. Kukinta on ohi niin nopeasti, että joskus se jää huomaamatta. Kyseinen puu kasvaa vierastalon takapihalla. Se on myrkyllinen ja sitä on käytetty tuholaisten torjuntaan.

Enkelipasuuna on kaunis, mutta vaarallinen pensas. Kuvassa näkyy myös ympäristön kaktusvoittoista muurinviertä.

Päivänsini on tuttu ja kotoinen, mutta kasvaa täällä jopa lii-
ankin runsaasti.  

Päivänsini on runsaskasvuinen köynnös, jossa on runsaasti nuppuvaiheessa aniliininpunaisia, auenneina preussinsinisiä kukkia. Köynnöksellä on taipumus tarttua ihan mihin vain se yltää ja verhota isäntäkasvi melkein tukehtumiseen saakka. Jotkut vihaavat sitä, koska sillä on paha taipumus tunkea kasvustonsa juuri sinne, minne se olisi vähiten tervetullut, ja sitkeäkin se on. Minä muistan Päivänsinen jo lapsuudesta. Meillä pohjoisessa se kasvoi ruukussa, kukki runsaasti ja kiertyi bambuiseen ristikkoon kukkatelineen takana.

Aivan asuntoni takaoven edessä kukkii aniliinipunainen kiinanruusupensas ison männyn juurella. Se onkin seuraavan viikon projektini, sillä pensas ryöppyää jo hieman liiankin laajalle alueelle. Leikkaaminen tekee pahaa, mutta ei auta. Sitä paitsi olen huomannut, että lähes kasville kuin kasville leikkaaminen tekee todella hyvää.

Suomen, ja etenkin Napapiirin tuntumassa kasvu on hidasta. Toisin kuin täällä, yhden paikan kuntoonsaaminen tarkoittaa, että siihen paikkaan ei tarvitse aivan heti uudestaan mennä. Tosin tuntuu, että siellä pajut ja rikkaruohot kasvavat kyllä - ne, joiden ei tarvitsisi. Epäilen, että jo nyt syksyllä "hävittämäni" pajut lykkäävät vesojaan Päiväkummun pihapiirissä. Mutta se onkin sitten ensi kevään murhe!

`Cats and dogs´ Lissabonissa

Sunnuntaina istuimme tuhansien muiden kanssa Centro de Lazer Campo Pequenossa. Lontoolainen teatteriseurue esitti siellä Cats-musikaalin. Paikkamme olivat melko kaukana piippuhyllyllä, mutta välillä musiikki pauhasi niin kovaa, että oli tukittava sormet korviin. Barbara Streisandin tutuksi tekemä Memories sykähdytti, vaikka nuori esiintyjä ei yltänyt taidollisesti lähellekään Barbaran esitystä. Spektaakkeli oli kuitenkin loistava ja tanssijat huippuluokkaa.

Maanantai-iltapäivän kaatosade Lissabonissa oli suomalaiselle kokemus, joka hätkähdytti. Kadut tulvivat pelottavalla voimalla. Vesi kuljetti mukanaan jopa katukiviä kuin kaarnanpalasia. Lähes kaikkiin liikkeisiin tulvi vesi, ja siivoustyöt niissä jatkuivat pitkälle iltaan ja yöhön. Jos sisälle olisikin tulvinut ainoastaan vettä, siivous olisi ollut helppo homma, mutta veden mukana kulkenut lieju teki monessa liikkeessä pahaa jälkeä.

Me seurasimme pahimpaa myräkkää bussista. Olimme juuri tuolloin matkalla vaunumuseoon kaupungin toiselle laidalle. Perillä totesimme, että museo oli suljettu. Tulvanko vuoksi - vai maanantain, sitä emme saaneet tietää.

Katunäkymä Lissabonin keskustasta.

Illalla pääsimme toisenlaisiin tunnelmiin ravintolassa, jossa saimme loistavan palvelun, hyvää ruokaa ja ennen kaikkea portugalilaisia esityksiä fado-laulusta kansantansseihin. Hyvillä mielin palasimme esitysten jälkeen hotellillemme valmistautumaan seuraavan päivän kotimatkaa varten.

Sardiinit kuuluvat Portugaliin yhtä kiinteästi kuin karjalanpiirakat Suomeen. Kävimme pienessä liikkeessä, jossa myytiin monenlaisia meren tuotteita. Tässä mustekalaa (vasemmalla), simpukoita (keskellä) ja sardiineja (ylhäällä keskellä).

Samaan aikaan toisaalla. Meidän tutustuessamme Lissaboniin, joutui isäntä todistamaan yksin uskollisen koiraystävän kuolemaa. Bulga, portugalinpaimenkoira oli maanantaiaamuna lähtenyt koirien taivaaseen. Palattuamme kaivoimme isännän kanssa haudan tontin kaakkoiskulmaan. Siellä Bulga nyt lepää valkoisen marmoripaaden alla. 

Kieli poskessa

Ensimmäinen viikko Portugalissa on takana, ja on jonkinlaisen välitilinpäätöksen aika. Ainakin voin sanoa, että mieli on hyvä. Viikon aikana olen kokenut sekä kuumaa paistetta että ihanan lämmintä sadetta, joka on virkistänyt luontoa melkein yltiöpäiseen kasvuun. Olen myös saanut kuluneen viikon aikana mielestäni paljon aikaan, vaikka akvarellivärit ovatkin saaneet vielä kuivina odotella aikaa parempaa. Jo sunnuntaina sentään kipusin päätalon kattoterassille katsomaan maisemaa maalausmielessä, mutta siihen se on toistaiseksi jäänyt. Asettuminen vie aikansa. 

Minulle oli monelta taholta todettu portugalin kielestä, että se on vaikeimpia kieliä Euroopassa. Olen yrittänyt ravistella toteamuksen aiheuttamaa asennetta itsestäni ja päättänyt opetella ainakin jotakin tästä vaikeasta kielestä näinä seitsemänä kuukautena. Olen mm. tehnyt luntin, jota pidän mukanani puutarhatöissä. Kauhukseni huomasin illalla, että eka luntti taisi mennä työvaatteitteni kanssa pesukoneeseen eilen! Onneksi olen sen sisällön jo sisäistänyt, joten joutikin mennä. Tavoitteekseni olen asettanut vaatimattomasti sanan/sanaparin/päivä.

Aamiaiskattaukseni, hedelmiä, vahvaa kahvia ja
portugesen oppikirjat.

Minun korvaani portugese kuulosta venäjältä. Isäntä tuumasi ääneen ajatteluuni, että "et ole ainoa, joka kuulee samoin". Pärisevät ärrät ja terävät äänteet sen tekevät. Kaija kertoi, että kun he runsaat kaksikymmentä vuotta sitten muuttivat Portugaliin, hän alkoi ensimmäiseksi kuulla Donna Marian vuolaasta jutustelusta ne äänteet, joita ei lausuta. Minä en tällä kolmannen viikon (huom! kesällä 2 vkoa!) oppimäärällä vielä erota niitä, ja aika näyttää, opinko niitä koskaan.

Tänään menemme kolmen naisen voimalla Lissaboniin. Matkan tarkoitus on ensitutustuminen miljoonan asukkaan kokoiseen pääkaupunkiin. Se jää kahden yönseudun visiitillä väkisinkin pinnalliseksi. Käymme myös musikaalissa. Catsia esitetään Lissabonissa tällä haavaa enää vain muutaman kerran. Myös Fadopaikkoja olemme silmäilleet. Niissähän saa melkein aina myös ruokaa, joten iskemme kaksi kärpästä yhdellä iskulla.  

Sadekausi alkoi

Portugalissa kaikki hyvin (tudo bem)! Sataa, mutta sekin kuuluu asiaan, sillä sadekausi on alkanut. Eilinen kosteanpehmeä ja painostava sää antoi enteitä tulevasta, mutta vielä eilen ei jaksanut sataa. Aamulla heräsin johonkin aikaan sateen lotinaan, vaikkakin puoli kuuden maissa ulos kurkatessani taivaalla kellui täyskuu. Aamupäivällä sadetta tuli satunnaisesti, mutta nyt iltapäivällä jo vähän reilummin. Tällä hetkellä sade on lakannut, mutta kosteus on hirmuinen. 

Löysin aamulla, muiden vielä nukkuessa, Kaijan varastosta kumisaappaat ja sadetakin. Siten varustautuneena lähdin hevosten ruokkimisen jälkeen puutarhaan, jonka hoitoon sain eilen kunnon perehdytyksen. Sinikka ja Jorma, jotka ovat asuneet vierastalon toisessa yksiössä ja hoitaneet puutarhaa viimeiset viisi vuotta, käväisivät tervehtimässä meitä. Kynsiäni oikein syyhytti päästä kasvustojen kimppuun, sillä Sinikan ohje numero yksi oli, että saksia ei kannata säästää! Vaikka päivä jäi hieman lyhyeksi sateen vuoksi, olin oikein tyytyväinen tuloksiin. 

Eilen kävin Kaijan ja neljän koiran kanssa iltalenkillä appelsiinipuiden keskellä risteilevillä viljelysteillä. Utelin lenkin aikana hieman talon ja tilan historiaa, josta annan nyt vähän esitietoa. 

Talo on nimensä mukaan Aldeian vanha talo. Kylä on syntynyt paikalleen noin 300 vuotta sitten. Talo taas on rakennettu 1800-luvun puolivälissä. Omistaja on tuolloin ollut kylän maiden pääasiallinen omistaja ja mahtava mies. Tonttien rajapyykeissä ovat kirjaimet JEV. Kirjaimet tarkoittavat tilanomistajaa, joka on ollut Joakim Eloi Vieira. Hän ja hänen perheensä omisti tilan aina vuoteen 1970 saakka. Kaija ja Pertti ostivat tilan vuonna 1990 Eduardo Makarenhas Corte-Real Gracalta, joka oli ensimmäisen omistajan pojan tyttären mies. Silloin tilaa hoiti "pehtoorina" Antonio Manuel vaimonsa Donna Marian ja neljän lapsensa kanssa. Pertti kertoi, että Antonio perehdytti hänet tilanhoidon saloihin. Tilalla on kasvatettu viinirypäleitä, oliiveja, perunaa, mantelia Alfaroubaa (Johanneksen leipäpuu) ja erilaisia hedelmiä. 

Donna Maria on nyt 93-vuotias ja asuu entisessä kodissaan, pehtoorin asunnossa päätalon pihan perällä aikuisen poikansa kanssa. Poika on kokki, mutta työskentelee tällä kertaa tehtaassa. Maria leipoo korkeasta iästään huolimatta vieläkin aivan ihanaa kakkua, josta olen päässyt osalliseksi Kaijan ystävällisellä myötävaikutuksella. 

Kaija ja Pertti aloittivat tilan ostettuaan talon remontoimisen tärkeimmällä eli kattojen korjauttamisella. Päätalon ovet vielä omistajuuden vaihduttuakin melkein ikilukossa, sillä omistaja ei ollut asunut talossa pitkiin aikoihin. Pertti sai kuitenkin lukot auki sitkeän yrittämisen jälkeen. Yhdessä huoneessa, joka on nyt isäntäväen makuuhuone, asui yksinään mustavalkoinen spaniel, jonka Kaija kertoi olleen omistajan tyttären. Kattojen korjaamisen jälkeen taloa on rempattu pala kerrallaan melkein näihin päiviin saakka. Ensimmäiseksi tehtiin vierastalon huone, jossa minä nyt asun, sitten kaksi huonetta päätalon puolelta ja sen jälkeen vierastalon toinen huone jne. 

Päätän raporttini täältä tällä kertaa tähän.  

 

Kuvassa yleisnäkymä huoneestani. 

Taas kerran ma erehdyin

Maanantaiaamuinen pimeys on vaihtunut valaistumiseen. Syy selkis! Molemmat puhelimeni ja tietokonekin vetivät yhtä köyttä näyttämällä väärää aikaa. Tai ei siis väärää, vaan Suomen. Tänä aamuna kun lähdin hevosia ruokkimaan noin puoli kahdeksalta, oli jo melkein valoisaa. Se oli minulle suuri helpotus.

Eilen pääsin väsymyksestäni huolimatta jo puutarhan kimppuun. Se on päättymätön sarka, eikä valmistu koskaan. Täällähän kaikki kasvaa nopeasti ja lajikirjo on runsas. Työtkin ovat moninaiset. Vierastalon pihassa kasvaa mm. iso pinja, joka pudottelee neulasiaan koko ajan. Neulasten kerääminen edes vähemmäksi muun kasvuston seasta on vähän turhauttavaa.

Eilen tutustuin myös minulle tuntemattomiin hedelmiin, piikkiseen kaktuksen, ja näköjään luonnossa kasvavaan granaattiomenaan. Kaktuksen hedelmät ovat noin 10 senttisiä, soikeita, vihreitä. Ne maistuvat kuulemma Kiwille. En maistanut, sillä piikit pistivät jopa nahkasormikkaiden läpi. Kaija kertoi, että joku oli antanut käytännön ohjeen; hedelmää pitää hieroa hiekassa, jolloin piikit irtoavat. Ei kuulemma maksa vaivaa, maku ei ole niin hyvä. Kuskasin kaktuksista pudonneet hedelmät kottikärryllä piikkisten ja maatumattomien kompostiin vähän anteeksipyydellen.

Kävin iltapäivällä kokeilemassa upouusia lenkkikenkiäni neljän kilometrin ympäripyöreällä lenkillä hedelmätarhojen keskellä. Suunnistaminen sillä on helppoa. Pitää vain pysyä päällystetyllä tiellä ja kääntyä aina oikealle. Liikenne tuolla tiellä ei rasita juurikaan. Vain kaksi autoa pyyhälsi ohi. Matkan varrella näin isoja appelsiini-, satsuma-, oliivi- ja mantelitarhoja. Lenkkini varrelta löysin myös granaattiomenoita, jotka kasvavat - ainakin täällä - pensaissa.

Tänään poimin emännän pyynnöstä kaikki pienessä puussa kasvaneet Marmelot. Ne muistuttavat rujoa omenaa, Kaija tekee niistä marmeladia. Kuoret ovat kovia ja poimimani kolmen kilon erän putsaaminen ja pilkkominen vei Kaijalta vähän kauemman aikaa kuin minä käytin ruokailutilan, keittiön ja eteisen melko perusteelliseen siivoamiseen. Ehdinpä vielä kuorimisen aikana puutarhaankin kuskaamaan aiemmin aamupäivällä haravoimiani roskia.

Marmeloita vihreässä maljassa.

Täytyy vielä kertoa yksi ilonaihe lisää. Heinäkuun lopussa alkanut viikunakausi vain jatkuu, tosin nyt vain muutaman hedelmän päivävauhtia, mutta maistiaisia olemme vieläkin saaneet puusta käsin.