Kuukausista julmin

Kohta se on takanapäin, tuo oikukas huhtikuu, jonka englantilainen runoilija T.S. Eliot  nimitti kuukausista julmimmaksi. Hän kirjoitti; "Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella." (T.S. Eliot "Autio maa"). 

Tässä vielä paljaat puut ovat parissa viikossa saaneet vihreän puvun.

Suomesta tulleissa viesteissä on kerrottu, että siellä on tullut lunta ja räntää lähes päivittäin. Portugalissa säät ovat olleet kuivat, mutta tuuliset. Tuuli on pyörinyt villisti ja puhaltanut milloin mistäkin suunnasta. Tyyntä paikkaa on ollut vaikea löytää. Kun kävelimme päivänä muutamana rannalla, totesimme sen pinnanmuodostuksen olevan aivan uudessa mallissa. Tuuli ja mainingit olivat muodostaneet korkean töyrään rantaviivan ja auringonottoalueen väliin. Muistelimme haikeina, että syksyllä hiekkaranta vietti loivan kutsuvasti kohti merta.

Huhtikuu on meille Portugalin suomalaisille jäähyväisten aikaa. Monet lähtevät täältä kevätlintujen lailla kesälaitumille Suomeen. Toukokuussa lähtijöitä on jo selvästi vähemmän, ja kesäkuuksi tänne jääviä urheita vielä vähemmän. Heinä- elokuun kuumimmiksi helteiksi tänne ei juurikaan suomalaisia asukkaita jää. Tässä kuussa selkeästi lisääntyneistä turistimääristä olemme saaneet aavistuksen siitä, millaisessa tungoksessa tänne jäävät joutuvat kesäkuukausina selviämään päivittäisistä toimistaan. Siinä tarvitaan entistä enemmän kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä.

Aljezurin linnoitus kohoaa kaupungin kattojen ylle.

Autonvuokrauksen viimeisistä päivistä nauttiaksemme teimme kierroksen Länsirannikon suuntaan hieman eri vinkkelistä kuin aiemmin. Ajelimme hiljaisia, osin huonokuntoisia maaseututeitä ja löysimme ennen näkemättömiä kyliä korkeilta, kukkuloiden lakialueille syntyneiltä tasangoilta, näimme Portugalin kansalliskukan, Cissuksen monien variaatioiden kukkivan rinteillä valkoisenaan ja Eucalyptysten lomissa kukkivia, monia liljalajeja. Vain yhtä puuttui; missään ei näkynyt mitään luonnon eläimiä lintujen lisäksi. Kun muistelimme aikaisempia ajeluitamme, emme silloinkaan olleet nähneet yhtäkään villieläintä luonnossa, emme edes ajotien laitaan kuolleena nyykähtäneenä. Se ihmetyttää.

Yksi kukkuloiden tasangoille rakennetuista kylistä oli Maria Vinagre, melkoisen suuri kylä, jossa laskin ainakin kuusi kahvilaa tai ravintolaa ja useita taimi- ja puutarhatarvikemyymälöitä. Kylän lähistöltä löysimme valtavalle alueelle levittäytyneen kasvitieteellisen koealueen ja taimiston, jonne tie äkkiä arvaamatta päättyi. Olimme unohtaneet ottaa mukaamme kartan, ja tällä jouduimme moneen kertaan tekemään täyskäännöksen päättyvien teiden päässä. Maria Vinagren läheltä löysimme yhden lomapaikan, jonka nimen perässä on viite "Rural". Rural tarkoittaa maaseudun rauhaan, osittain alkeellisiin oloihin perustettua majoitustarjontaa. Tämäkin Maria Vinagren lähellä sijaitseva, siisti rivitalo seisoi keskellä metsien ja peltojen täplittämää aluetta, täysin kuivalla maalla. Atlantin rantaan sieltä on linnunteitse vain parisenkymmentä kilometriä, mutta matka kertautuu maaston korkeuserojen vuoksi melkein kaksinkertaiseksi. Rauhaa etsivälle voi taata etsinnän päättyvän siellä.

Atlantin rannikon lainelautailumaisemaa.

Praia de Amoreiraan, Atlantin rannalle päättyvän tien päästä löysimme ravintolan, jossa tarjottiin erinomaista, hiiligrillissä valmistettua roballoa. Pureskelun lomassa saimme katsella merenlahdessa lautoineen märkäpuvuissaan killuvia nomadeja, joiden paljon nähneet transitit nököttivät tien varressa. Usein autojen lähistöllä istuskeli lukeva nainen, joskus myös hiekalla leikkiviä lapsia. Mietin, kuinka noiden lautailuleskien elämä kuukaudesta toiseen sujuu alkeellisissa oloissa, miten paljon he tarvitsevat kärsivällisyyttä, paljonko pitkämielisyyttä ja sopeutumiskykyä. Mietin myös, millä nuo nomadit elävät, sillä kukaan ei nykymaailmassa tule toimeen pelkästään juuria pureskelemalla. Portugalin rannikolla ei sellaista merenlahtea olekaan, josta noita pallontallaajia ei löytyisi. Atlantin rannikolla ovat maailman parhaat lainelautailurannat ja se on helppo uskoa, jos on nähnyt yhtäkään noista rannoista.

Unikot kukkivat parhaillaan.

Vapun vieton jälkeen leväytämme matkalaukkumme vierashuoneen parisängyn päälle ja alamme pikkuhiljaa täyttää niitä. Tämäntalvinen matka päättyy muutaman päivän Lissabonissa oleskeluun. Suomeen päästyämme menemme ensin saareen, lämmitämme saunan ja kylvemme sydämen kyllyydestä. Sen jälkeen katsomme, millaisen kesän satavuotias Suomi meille tarjoaa. Kuulumisiin syksyllä!

Ambulanssikyytiä Evorassa

Maaliskuu on jo kääntynyt runolliseksi Portugalin huhtikuuksi, jolta odotamme paljon. Onhan kuukauden vaihtuminen enemmän kuin lupaus keväästä ja lämmöstä. Vesivarannot kasvoivat mukavasti viime kuun loppupuolella ja hedelmänviljelijät viheltelevät onnellisina muokatessaan hedelmätarhojaan. Me olemme seuranneet kevään tuloa talomme ympärillä pesäntekopuuhissa liitelevien pääskysten ja tonttien laidalla kasvavien, lepältä näyttävien puiden lehtiin puhkeamisen myötä. Parvekkeen lasiovet ovat yhä useammin saaneet aamupäivisin olla sepposen selällään auringon tulla sisään.

Eräänä tuulisena päivänä toteutimme viimein pitkäaikaisen haaveemme vierailla Portugalin kaakkoiskulmalla Vila Real de Santo Antoniossa. Kaupunki sijaitsee Atlantin ja rajajoki Rio Guadianan risteyksessä. Rantabulevardilla kävellessämme emme osanneet aavistaa, että helmikuun 11. päivänä aluetta oli koetellut rankkasade, sillä jäljet oli pystytty korjaamaan nopeasti. Vettä oli tuolloin tullut kahdentoista tunnin aikana kaksi kertaa runsaammin kuin Farossa, eli 61,4 milliä. Koska kaupunki sijaitsee matalassa maastossa, voi hyvin ymmärtää, että tilanne on ollut katastrofaalinen.

Vila Real de Santo Antonion keskustorilla on vaaleista ja tummista kivistä muodostetut sektorit.

Kaupungin asemakaava on suoraviivainen, enkä muista nähneeni niin suoria ja pitkiä katuja missään muussa Portugalin kaupungissa. Itäpuolen rakennuskanta on vanhaa ja tarjoaa katselijalle miellyttävän yleiskuvan, Rio Guadianan vastapäisellä rannalla hohtivat valkoisina Espanjan puoleiset kylätihiöt. Kauempana jokisuusta pohjoiseen näkyy maiden välillä maantiesilta, jossa jatkuva liikenne virtaa maiden välillä molempiin suuntiin.

Vila Real de Santo Antonion rantabulevardi kutsuu kävelylle.

Vila Real de Santo Antonion rantabulevardi on kaunis palmujen, patsaiden ja koristeellisten katukiveyksien rytmittämä ja toi mieleeni Nizzan rantabulevardin. Nizzassa bulevardi rajoittuu pyöreiksi hioutuneiden kivien ranta-alueelle, Vila Real de Santo Antoniossa saattoi seurata kalojen uimista jokisuistoon rajoittuvalta, korkealta reunalta. Rantabulevardin varrella sijaitsee täysin huputettu hotelli Guadiana, jonka peitteestä näemme, millainen entisöitävästä hotellista tulee - ja millainen loisto sillä on ollut perustettaessa. Margues Pombalin aukion ympärillä sijaitsevilla kaduilla tungeksivat espanjalaisten eläkeläisten ostos-seurueet. Espanjaa kuuleekin kaduilla enemmän kuin portugeesea.

Puhetta ja kuiskauksia kadunvarren seinässä. 

Meiltä eläkeläisiltä junakyyti edestakaisin maksoi kahdelta hengeltä vain alle kaksikymppiä ja yöpymisestä äskettäin remontoidussa hostellissa maksoimme aamiaisineen (2 hh:ssa) yhteensä vain 30 euroa. Paikasta jäi miellyttävä muisto ja hinku mennä uudelleen paremmalla ajalla. Sitten aiomme tutustua myös kaupungin kulttuuriin.

Maaliskuun viimeiset päivät kuluivat Seuran retkellä Evoraan. Evora on Alentejon alueen suurin ja tärkein kaupunki, väkiluku on noin 56 000 joka on epäilemättä, ainakin osittain, Evoran yliopiston ansiota. Evoran historia on pitkä ja ulottuu esihistorialliseen aikaan saakka, joten täällä sitä saa perspektiiviä käsittämäänsä aikajanaan. Evora oli aikanaan kelttien pääkaupunki ja roomalaiset rakensivat kaupungin muurit. Heidän antamansa nimi kaupungille oli Liberalitas Julia. Kaupunkikierroksella poikkesimme Praca do Geraldo -aukiolla ja tutustuimme muun muassa 1100-luvulla rakennettuun luostariin, Convento dos Loios, joka on muutettu pousadaksi.

Entisen luostarin yhteydessä olevan Sé-katedraalin sisäänkäynti.

Evoran vanha keskusta sijaitsee vanhojen puolustusmuurien sisällä ja on ollut UNESCO:n suojeluksessa vuodesta 1986 lähtien. Historian lehtien havinan voi melkein konkreettisesti kuulla kävellessään kaupungin kapeilla kujilla. Väistämättä tulee mieleen, millaista nykyaikaisiin mukavuuksiin tottuneen ihmisen on elää siellä. Luostarin lähellä seisoo vielä Dianan temppelin pylvästöt - osa niistä ehjinä. Seinät ovat jo murentuneet, mutta temppelin sanotaan olevan Pyreneiden niemimaalla olevista parhaiten säilynyt. Nyt temppelin raunioon pääsy on kielletty ja alue on rajattu aitauksin.

Eleganssia risteilyaluksella.

Evoraan mennessä teimme Amieiran marinasta startanneen, tunnin mittaisen veneretken EU:n suurimmalle tekojärvelle, Alquevalle. En voinut mitään, että mieleen tuli Lokan allas Sodankylässä, jossa olen viimeksi käynyt joskus 2000-luvun alkupuolella. Sielläkin - kuten Alquevassa - veden alle jääneet puut törröttivät altaan aalloista. Ilmeisesti rakennettaessa oli luotettu siihen, että eivät ne kauan törrötä, vaan kaatuvat eloperäisen aineksen liuettua. Moninaisiin mietteisiin saa myös tieto, että altaan tieltä on häädetty kokonainen kylä muihin maisemiin. Miltähän koko elämänsä kylässä asuneista on tuntunut sen jälkeen, kun puretun kylän alue on peittynyt syviin vesiin?

Etupäässä Alquevassa oli kuitenkin kaunista ja on helppo kuvitella, että alueen pyrkimykset luoda seudulle elävää turismia, onnistuvat hyvin. Kukkuloiden vihreillä rinteillä laidunsivat lehmät ja lampaat ja siellä täällä näkyi merkkejä samoilureiteistä, joille turisteja houkutellaan nauttimaan luonnonrauhasta.

Vila Real de Santo Antonion "lentojätkä".

Yksi episodi on vielä kerrottava matkalta Evoraan. Olimme löytäneet pienellä joukolla mukavan, paikallisen ruokapaikan vanhan kaupungin sydämestä. Sen verran olimme kuitenkin keskittyneet etsintään, että kun meidän piti lähteä hotellille, pyörähti kompassimme pimeillä kujilla auttamattomasti. Jouduimme muurien ulkopuolelle ja yhtäkkiä olimmekin paikassa, josta emme osanneet hotellille. Kysyimme neuvoa kadulla kävelleeltä naiselta, mutta hän kehoitti meitä kysymään vastapäisestä Bombeiroksesta. Kysyimme siis! Palomies alkoi selostaa meille reittiä, mutta puisti sitten päätään. Hän ilmeisesti totesi, että tehtävä on mahdoton. Hän vei meidät palokunnan ambulanssin luo, avasi oven ja kehoitti meitä astumaan kyytiin. Niin sitten tulimme hotellille komeasti ambulanssin kyydissä!

Tästäkin retkestä jäi jäljelle nälkä tutustua enemmän ja perusteellisemmin Portugaliin. Sen maaseutu on moni-ilmeistä ja pienet kaupungit ja kylät tarjoavat alkuperäisiä elämyksiä niitä etsiville. Kiire rinnastetaan Portugalissa sivistymättömyyteen. Palveluja etsivän on paras asennoitua pitkiinkin odotuksiin oikein. "Se on viisautta!" 

Varjot lyhenevät

Sanotaan, että kun askel lyhenee, varjot pitenevät. Sanonta on vertauskuvallinen, ja tarkoittaa ihmisen vanhenemisesta johtuvaa muutosta, mutta pitää paikkansa myös luonnonilmiönä. Keväisin kun aurinko kiikkuu päivä päivältä ylemmäs taivaankannelle, varjot lyhenevät. Pahimmillaan varjonpaikkoja on vaikea löytää. 

Ensimmäisenä kesänä Portugalissa ollessani uhittelin, että suomalainen ei helteitä hätkähdä, ja päätin käyttää jokaisen päivän hetken töilleni puutarhassa. Mutta niinpä vain minunkin oli paettava hellettä tilalla kasvavan valtaisan Johanneksen leipäpuun varjoon. Siellä saatoin sentään kerätä palkoja, joita vietiin myytäväksi.

Kesää kohti varjot lyhenevät.

Johanneksen leipäpuun kypsinä mustiksi muuttuvat palot ovat teollisuudelle monikäyttöistä raaka-ainetta. Palko voi olla 20 senttiä pitkä ja se on suurimmaksi osaksi kuitua (n. 90 %), Sitä käytetään kuivattuna ja jauhettuna muun muassa kaakaojauhetta terveellisempänä vastineena ja suklaan tekemiseen, saostusaineena, kosmetiikan ja rehuteollisuuden raaka-aineena. Puuta viljellään, sillä se on runsastuottoisena hyvää lisätuloa maanviljelijöille. Ikivihreän puun lehdet ovat tumman vihreät, nahkeat ja muistuttavat pihlajan lehteä. Niissä on samassa lehtiruodissa kuudesta kahdeksaan lehteä.

Myös Leo-heppa vietti hellepäivää mielellään Johanneksen leipäpuun varjossa.

Muunkinlaiseen hyötykäyttöön Johanneksen leipäpuuta on käytetty. Aikoinaan Johanneksen leipäpuun siementen massa oli jalokivien punnituksessa käytettävä yksikkö, karaatti. Karaatti on nykyään standardoitu 0.2 grammaksi.

Kuvajaisessa maailmanlopun rannalla.

Viime viikko oli täällä Portugalissa hienoista takapakkia kevään tulolle. Edellisen viikonvaihteen helteet viilenivät voimakkaan tuulen puhaltaessa milloin pohjoisesta, milloin idästä. Tuuli toi mukanaan jälleen Saharan hiekkaakin, ja lopulta myös vesisadetta, joka ajoittain oli aika runsasta. Sade on tervetullutta etenkin citrushedelmille, joista tulee muuten kuivakkoja, joten uskon viljelijöiden iloitsevan jokaisesta pisarasta.

Kevään värejä on heleä keltainen. 

Suomesta on viime viikkoina kuulunut kaikuja kuntavaaleista. Täälläkään emme ole saaneet olla rauhassa vaalikampanjoinnilta, sillä kuuntelemme Ylen Areenaa. Ja onhan noita täkäläisiäkin vaalikampanjoita! Seuralle valitaan tällä viikolla pidettävässä yleiskokouksessa puheenjohtaja ja hallitus seuraavalle toimikaudelle. Valinnoissa on muistettava, mikä Algarven Suomi-seuran päätehtävä on. Se on yksinkertaistettuna hyvin ja puolueettomasti jäsenistöä palvelevan seuran idea. Toivomme viisaita valintoja!

Lentohiekkaa

Toissaviikolla koin elämäni ensimmäisen hiekkamyrskyn. Se tuli Saharasta ja aiheutti aavemaisia tuntemuksia aavan meren tällä puolen ennen kuin tajusimmekaan, mistä oli kysymys. Hiekka kinostui tuulessa laskoksille kuin pyrylumi. Aivan kuten auringonpimennyksessä, aurinko oli lentävän hiekan peitossa lähes koko päivän, autot ja kaikki avonaiset paikat peittyivät punaiseen hiekkakerrokseen.

Ensin luulimme, että kumppanini nenän tukkoisuus johtui siitepölyistä, joita tähän aikaan on ilmassa runsas valikoima kukkivien puiden vuoksi. Luulimme myös, että pihallamme Eucalyptys-puiden alla seisovaa autoa peittävä kerros oli siitepölyä, kunnes kiinnitimme huomiomme muihin autoihin liikenteessä. Kaikkien väritys oli enemmän tai vähemmän hiekalla himmennetty. Kumppanini yritti seuraavana päivänä viedä autoa pesuun, mutta kaikilla pesupaikoilla oli pitkät jonot odottamassa vuoroaan. Pesuun pääsy oli mahdotonta. Palautimme siis vuokra-auton vuokraamoon hiekkoineen - päivineen.

Matkalla Alvor-joen suistoon.

Hiekkamyrskyn jälkeinen aamu oli ihme. Maisema oli pessyt kasvonsa ja taivas loisti sinisenä. Lämmintäkin oli lähelle 20 astetta. Olimme sopineet muutaman ystäväpariskunnan kanssa samoilulle lähdöstä. Suuntasimme Alvorin ja Lagosin välillä olevan Ria de Alvorin suistoalueelle tehdylle polulle, jonka alkupää on Mexihoeiran rautatieasemalla. Kaunis, joskin hieman rappeutunut asemarakennus uinui kylän laidalla keskellä maaseutuasumuksia, koirien haukkua ja lampaiden päkätystä. Aseman seinustan penkillä istui yksinäinen matkustaja odottamassa junaa. 

Me käänsimme lenkkikenkiemme kärjet kohti merkittyä reittiä. Retkueessamme on monenlaista osaajaa, yksi tuntee kasvit, toinen linnut ja yksi villiyrtit. Heidän osaamisestaan pääsemme me kaikki osallisiksi. Opettelimme tunnistamaan villifenkolin ja jalkaparsan, jota saimme myös maistaa. Maku on muuten paljon aromikkaampi kuin viljellyn tankoparsan. Olemme nähnyt villiparsaa myytävän torilla. Koska sen kerääminen vaatii löytäjältään taitoa ja viitseliäisyyttä, hinta on korkea.

Yrttituntemuksemme kartuttamisen lisäksi tiirailimme suistoalueella ruokaansa kalastelevia lintuja. Flamengoja oli kymmeniä ja useita pitempi- ja lyhyempijalkaisia vesilintuja. Omalla reviirillään kahlasivat simpukankerääjät ja kääntelivät kuokillaan liejua tutuilla saalispaikoillaan.

Unikot, nuo kevään väriläiskät, kukkivat.

Viime viikolla kävelimme samalla retkikoosteella Praia dé Galé;ssa meren tuntumaan rakennettuja puusiltoja pitkin, ja pätkän rantahiekkaakin, lähelle lintujen suosimaa kosteikkoa. On kuitenkin varmaa, että muuttolinnut ovat jo suunnistaneet kohti pohjoista, joten sellaista lajimäärää, mikä parhaimpana aikana suistoissa asustelee, emme nähneet. Molemmilla kerroilla kävelyn pituudeksi tuli viidestä kahdeksaan kilometriä. Meille tärkeämpää kuin matka oli kuitenkin liike ja auringossa ja luonnossa oleminen.

Alvorin dyynialueella on kilometrien pituudelta helppokulkuisia kävelysiltoja.

Algarven retkeilyreiteistä on julkaistu kirja, jonka saksankielinen nimi on Wanderfürer Algarve. Kirjassa on merkittyjä reittejä erilaisiin tarpeisiin, on helpompia ja vaativampia, lyhyempiä ja pitempiä retkipolkuja. Kirjaa, joka maksaa seitsemän euroa, on julkaistu myös englanninkielisenä, mutta juuri nyt oli englanninkielinen painos loppunut. Kirjaa saa ostaa turistipisteistä.

Yksi helmikuun viimeisen täyden viikon elämyksistä oli purjehdus Atlantilla. Päivä oli aurinkoinen ja melkein tyyni, kun suuntasimme keulan kohti avomerta. Merellä tuuli kuitenkin yltyi niin kovaksi, että meikäläinen maakrapu meni totiseksi. Onneksi ruorissa oli kokenut merenkävijä, jonka ymmärrettyäni minäkin pystyin rentoutumaan. Luottavaisena keskityin nauttimaan meren keinunnasta ja välkkeestä.

Meren viljaa jäähileessä kalahallin altaassa. 

Meri on kaunis, mutta minulle suuri tuntematon. Vastaavan nöyryyden tunteen kuin merellä olen saavuttanut Lapissa, jossa olen joskus seisonut edessäni mittaamaton, silmänkantamattomiin ulottuva kivirakka tai umpihanki vailla minkäänlaista elämän merkkiä. Vasta siinä ihminen asettuu oikeaan mittakaavaan suhteessa maailmankaikkeuteen.

Kukkia maalla ja merestä

Sain lauantaiaamuna parvekkeen luukkuja avatessani tuoksuherätyksen, jota en ollut muistanut aikoihin. Ehkäpä olen unohtanut sen aktiivisesti, sillä tuoksu ei ole niitä kaikkein miellyttävimpiä. Itse asiassa se muistuttaa minua lapsuuden ns. liukumiinamaastoista. Minusta haju on sama kuin lehmänlannan, ja täällä se tulee kukkivista oliivipuista. Sitä nyt vain on kärsiminen niin kauan kuin hajun peittää huomattavasti miellyttävämpi appelsiininkukkien tuoksu. Onneksi se aika ei ole enään kaukana. Appelsiininkukat ovat valkoisina kauniinpiakin kuin oliivin, jotka uppoavat lähes lehvistöön samanvärisinä ja perin vaatimattomina. 

Appelsiinit kutsuvat mehevinä nauttimaan pallollisen c-vitamiinia. 

Vierailukausi Suomesta Algarveen luoksemme on tämän kauden osalta avattu. Meillä on ollut lähes katkeamatta kaksi viikkoa kaksi eri pariskuntaa vieraita, joille olemme iloksemme saaneet esitellä talvikotimme kukkiin puhkeavaa ympäristöä. Monchiquen retkellämme koimme iloisen yllätyksen, kun Mimosat ja Akaasiat kukkivat rinteillä jo yhtenä auringonkeltaisena ryöppynä. Myös kanervat ovat kukassa ja joissakin paikoissa jo Estevat, nuo Portugalin kansalliskukat, ovat aloittaneet kukinnan. Katujen varsilla ja pihoissa kukkivat Päivänkierrot ja Hottentottiviikunatkin availevat jo kukkiaan. Eilen muuten rantakävelyllämme näimme ison joukkion, jotka keräsivät hiekkadyyneiltä Hottentottiviikunan varsia. He olivat keränneet niitä isot keot kävelytien varteen. Emme saaneet vastausta siihen, miksi he niin tekivät.

Helmiäiskukkia meren antimista.

Olen täällä Portugalissa siirtynyt keräilykulttuuriin, mitä rantakävelyjen oheistoimintaan tulee. Laskuveden aikana rantahiekalta löytyvät helmiäiset ovat saaneet minussa todellisen keräilykuumeen aikaiseksi. En pysty koskaan tekemään kävelyretkeä rannalle ilman, etten palaisi rannalta pussillinen helmiäisiä mukanani. Olen kehitellyt tekniikoita korujen ja kukkien tekemiseksi niistä ja olen jo aivan vähällä oppia rakentamaan niistä jotain. Jotkut ystävistäni ovat jo saaneet helmiäiskukkiani lahjaksi tai tuliaisiksi. Helmiäisten monet hennot värisävyt ja muotojen herkkyys ovat suorastaan lumonneet minut.

Luzin rantabulevardia keskipäivän auringossa.

Yhtenä aurinkoisena päivänä teimme retken pieniin, idyllisiin merenrantakaupunkeihin lännessä. Luz, Burgau ja Salema ovat pieniä, viehättäviä kohteita, joista löytyy lähes kaikkea, mitä satunnainen matkailija voi tarvita. Kaikissa paikoissa on pieni, mutta hienohiekkainen ranta, josta nousevat kalliot tarjoavat samoilua harrastaville henkeäsalpaavia näkymiä Atlantille ja ympärillä sijaitseviin kyliin. Jos olisin työstä uupunut ja kaipaisin lepoa, menisin johonkin noista paikoista, ottaisin huoneen, josta näkisin ja kuulisin meren kuiskeen ja näkisin auringonlaskun ja kuunsillat. Maisema asettaa ihmisen nopeasti oikeaan suhteeseen ympäröivässä maailmassa. 

Lagosilaisen rantakadun varrella seisovan talon päätymaalaus. 

Portugalilainen viitoituskulttuuri aiheuttaa lähes aina päänsärkyä tiettyjä paikkoja etsivälle. Niin meillekin. Muutaman kerran ajoimme retkillämme harhaan, mutta onneksi mihinkään ei ole ollut kiire, ja toisaalta harhaan kulkeva löytää aina paikkoja, joihin ei muuten olisi eksynyt. Portugalissa ei voi luottaa opasteisiin tai katukyltteihin, sillä usein niitä ei yksinkertaisesti ole, tai sitten niissä kerrotaan perille löytämisen kannalta epäolennaisista asioista. Täällä, löytöretkeilijöiden maassa, etsiminen siis yhä ja edelleen vain jatkuu. Enpä haluaisi joutua täällä etsimään kiireessä katuosoitetta, sillä sellaisen löytymisessä on todella huono ennuste. Ainakin minulle, joka en oikein koskaan ole ollut siinäkään asiassa hyvä.

Aurinkokylpyjä valkoihoisille

Tammikuu on vierähtänyt lähes loppuun mukavampia säitä odotellessa. Aurinkoa on kyllä riittänyt, mutta tuulet ovat jälleen olleet ”kylmällä perällä” ja yölämpötilat jopa nollan tuntumassa. Säätiedotuksista ja uutisista olemme kuulleet Euroopan ylle jumittuneen korkeapaineen aiheuttaneen monessa, lämpimäksi mielletyssä maassa kylmiä säitä. Kreikassa on tullut lunta, ja Italiassa koettiin jo neljäs maanjäristys vain puolen vuoden sisällä. Maanjäristys aiheutti lumivyöryn, joka siirsi kokonaisen hotellin pois paikoiltaan ja jätti hotellissa sillä hetkellä olleet asiakkaat raunioihin. Pelastustoimia tehdään yhä, sillä olosuhteet ovat vuoristoisessa maastossa tiukkaan pakkautuneen lumen vuoksi vaikeat. Tavirassakin, Portugalin eteläosassa, ihmiset yllätti näillä rannoilla harvinainen lumisade.

Mantelipuut kukkivat viileydestä huolimatta. 

Ystävät Suomessa ovat kertoneet poikkeuksellisen korkeista lämpöasteista ja verranneet niitä - usein virheellisesti Lissabonin lukemiin, jotka eivät vastaa lähellekään Algarven säätietoja. Onhan lähes kymmenen asteen lämpötila Suomessa kieltämättä jotain erikoista tammikuussa. Olen ystävilleni sanonut, että toki me tänne Portugaliin talvipakolaisiksi lähteneet tiesimme, että täälläkin talvi on talvi, mutta se minkä voimme talviseutumme hyväksi kirkkaasti lukea, on valo. Sitä meillä ainakin on yllin – kyllin, toisin kuin pohjolan perillä.

Illan hämyä Alvorin rannassa.

Alvorin hiekkaranta on viime päiväkävelyillämme ollut lähes tyhjä. Kapulasillalla saattaa silti törmätä britteihin, jotka kiertävät rantasiltoja shortseissaan ja lyhythihaisissa puseroissaan. Yhtenä, tosi kylmänä päivänä tapasin keskustassa postissa käydessäni englantilaisen pariskunnan. Mies oli kuin safarille menossa ja naisella oli paljaissa jaloissaan sandaalit. Hänen varpaansa sinersivät kylmästä. Täytyy sanoa, että kyllä on karaistunutta kansaa nuo engelsmannit!

Portugalilainen herrasmies pukeutuu vuodenajan mukaan. 

Viime sunnuntaina pääsin ystävien mukana Festas das Chouricas -tapahtumaan Querencaan. Juhlan pitopaikka sijaitsi korkealla eteläisen vuoriston rinteellä, josta on huikean kauniit näköalat. Rinteillä kasvavat eucalyptyspuut ja mimosat taipuvat tien ylle katokseksi, ja siellä täällä näimme mantelipuita täydessä kukassa.

Makkarat käristyvät hiiligrillin ritilällä.

Portugalilaiseen tapaan makkarafestarit oli järjestetty kirkon välittömään läheisyyteen. Täällä festareihin liittyy lähes aina messu ja usein myös kulkue, jossa kannetaan Fatiman patsasta kukin koristellulla alustalla pappien, kuoripoikien ja seurakuntalaisten seuratessa kulkueena. Kirkonmäelle oli pystytetty erinäinen määrä kuumana savuavia hiiligrillejä, joiden ritilöillä kärisi eri tavoin maustettuja makkaroita. Makkaroiden kanssa tarjottiin maalaisleipää. Toki paikalle oli tullut myös muita elintarvikkeiden valmistajia, ja jonkin verran korujen, hattujen ja viittojen tekijöitä myymään tuotteitaan. Näytti siltä, että paikalla oli koko kylän väki ja myös meitä vieraspaikkakuntalaisia, muun muassa suomalaisia. Kauppa kävi ja tunnelmaa riitti. Oli hienoa olla mukana.

Lupaus uudesta keväästä ja kesästä on saatu, ja sen myötä tiedetään elämän rantahietikoilla ja -kuppiloissa jälleen vilkastuvan. Nyt odotellaan Mimosapuiden kukkimista. Silmut, joita tarkkailen päivittäisillä kävelyretkillä, paisuvat paisumistaan. Olisi hienoa päästä esittelemään Minosapuiden keltaisten kukkien meri vieraille, joita odotamme jo innolla.  

Vuosi vanha vaipui hautaan...

Hyvää uuden vuoden jatkoa kaikille lukijoille! Toivottavasti tästä Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlavuodesta tulee meille kaikille antoisa! Viime vuosi oli etenkin maailman tilanteen vuoksi monella tapaa raskas ja aiheutti globaalistikin paljon tuskaa ja pettymyksiä. Ihmiskunta ei näy viisastuvan. Kansojen välisissä suhteissa vaikuttavat voimakkaasti niin uskonto kuin politiikkakin ja vanhat valta- ja omistussuhteet eivät muutu miksikään. Niistä pidetään kiinni vaikka henki menisi.

Naisten kirkon kellot Sagresissa. Naiset kokoontuivat kirkkoon rukoilemaan kun miehet lähtivät myrskyävälle merelle.

Tappioitta emme mekään selvinneet viime vuodesta. Niitä tuli niin ystävä- kuin perhepiirissäkin. Täytyy vain toivoa, että meille annetaan taitoa käsitellä niitä kaikella sillä viisaudella, jota vaikeiden asioiden käsittelemisessä ja ymmrtämisessä tarvitaan. Suru lievenee vähitellen ja jäljelle jäävät muistot, jotka ovat kertyneet elämässä lopullisesti lähteneiden kanssa. Onneksi vuoden varrelle mahtui myös monia muistorikkaita juhlia, häitä, syntymäpäiviä ja lämpimiä yhdessäolon hetkiä rakkaiden ystävien kanssa. Ne antavat tarvittavaa voimaa ja uskoa tulevaisuuteen.

Hehkusoihtuliljat alkavat kukkia.

Kun lokakuun lopulla tulimme tänne, ottivat säiden haltijat meidät lempeästi vastaan. Ehdimme nauttia jopa muutamista helteisistä päivistä. Luonto oli kärsinyt pitkään kuivuudesta, joten marraskuiset sateet tulivat todella janoisen luonnon tarpeeseen. Eilen näimme jo ensimmäiset kukat mantelipuissa ja Nuokkukäenkaali kukkii keltaisena kaikkialla siellä, missä rikkaruohot ovat vallanneet tilansa. Lähes joka päivä bongaamme uusia merkkejä heräävästä elämästä luonnossa. Sieltä se kevät tulee!

Kevään iloja Bussacon palatsihotellin seinällä (Luso) sisäänkäyntipylväikön isokokoisessa keramiikkataulussa. 

Talvi on talvi täällä Portugalissakin. Silloin enimmäkseen tuulee idästä tai pohjoisesta ja yöt ovat hyvin viileitä, alle 10 plus-asteen. Rochan rantabulevardi on lähes tyhjä. Voi olla, että pitkällä kadulla ei näy ketään muita kuin kojujensa ulkopuolella asiakkaita odottavia kauppiaita. Jopa kotimaansa olosuhteissa karaistuneet englantilaiset shortseissaan ja hiattomissa puseroissaan ovat vetäytyneet huoneisiinsa. Vuodenvaihteen lyhyt juhlasesonki, jolloin etenkin pohjois-espanjalaiset tungeksivat Rochalla, on äkkiä ohi. Sitten vietetään tammikuuta hiljaiselossa kunnes helmikuussa liikenne alkaa pikkuhiljaa lisääntyä maaliskuuhun. Silloin eletään jo melkein kevättä.

"Lukeminen kannattaa aina."

Mekin pysyttelemme päivittäisiä kävelyretkiämme lukuunottamatta sisätiloissa ja uppoudumme kirjoihimme. Onneksi ovat ystävät, jotka käyvät meitä tervehtimässä Suomesta toivetuliaisinaan kirjat! Ja onneksi on Algarven Suomi-seuran kirjasto! Kirjaston jatkuvasti kasvavasta valikoimasta löytyy aina jotain, jota ei ole vielä tullut luetuksi. Jonkun ystävämme suositus siirtyä tablettiin ladattuihin kirjoihin ei ole ainakaan vielä innostanut. Kirja, joka on painettu paperille, tuntuu mukavalta kädessä, se on kuin uskollinen ystävä, jonka läsnäoloon voi aina luottaa. Voin sydämestäni yhtyä Jörn Donnerin lausumaan: "Lukeminen kannattaa aina!"

Ja sateet tulivat...

Sateen pitkään odotettu eliksiiri on viime päivinä oikein kunnolla langennut luontoa virkistämään. Kun sateet täällä tulevat, ne valuvat lähes aina kuin ämpäristä kaataen. Vasta täällä olen alkanut ymmärtää uutiskuvia ulkomailta, koskena ryöppyäviä sadevesiä, joiden mukana seilaa tavaraa jos jonkinlaista. Eräs asiantuntija totesi, että nykyiset suurtulvaongelmat johtuvat siitä, että niin suuri osa maanpinnasta on katettu vettä läpäisemättömillä aineilla. Kun vesi ei pääse imetymään maahan, se etsii eittämättä uomansa.

Ihmepensas kukkii. 

Tuulistakin on ollut. Ystävämme, jotka olivat pahimman sään aikaan matkoilla, löysivät kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa sijaitsevan asuntonsa terassilta vain murskautuneita muovituolia. Grilli oli lentänyt tiehensä. Sen jäännökset löytyivät myöhemmin talon uima-altaalta katutasosta. "Lentoturmassa" oli myös kaksi uima-allasalueen aidan pleksiä rikkoutunut. Oli onni, ettei kukaan ollut jäänyt lentävän grillin alle.

Suomen itsenäisyys on todella uusi asia. Sen tajuaa viimeistään, kun sitä vertaa esimerkiksi Portugalin itsenäistymiseen vuonna 1640. Vietimme Suomen 99.:ttä itsenäisyyspäivää ja Algarven Suomi -seuran 25-vuotista olemassaoloa parisataapäisellä joukolla Vila Mourassa, Hotelli Hiltonissa. Varmaan muidenkin, kuin minun silmäkulma kostui, kun kvartetti soitti mm. Sibeliuksen musiikkia sisältäneen ohjelmansa päätteeksi Finlandian, joka johdattaa väistämättä kuulijan ajatukset Suomen historiaan ja sen moniin vaiheisiin ensin Ruotsin ja myöhemmin Venäjän alaisuudessa.

Suomen lippu laitetaan kotiamme juhlistamaan aina, kun vähänkin aihetta.

Kuuntelin Suomen radiosta, kuinka itsenäisyyspäivään valmistauduttiin kotimaassa. Toimittajat kyselivät, miten suomalaiset aikoivat juhlaa viettää. Tavallisin tapa oli rauhallinen kotona oleilu ja kynttilöiden polttaminen sekä myöhemmin presidentin juhlavastaanoton seuraaminen tv:stä. Monille Tuntemattoman sotilaan seuraaminen tv:stä keskipäivällä oli niin ikään välttämätön rituaali tunnelmaan pääsemiseksi. Suomalainen tapa kummastutti useimpia haastateltuja ulkomaalaisia, joskin jotkut tuumasivat, että se sopii suomalaisille. Minua kummastuttaa, miksi sellaista pitää muun maalaisilta kysyä.

Auringon lasku Alvorissa.

Portugalilaiset ovat ylpeitä maasta ja kansastaan. He eivät kysele, mitä toisista maista ja toisista kulttuureista tulevat heistä ajattelevat. Heidät kasvatetaan itsetietoisiksi jo pienestä pitäen, täällä myös lasta arvostetaan yksilönä. Minusta on melkein liikuttavaa, kuinka suuresti portugalilaiset kunnioittavat muun muassa fado-perinnettä. Voice Portugal -kilpailuun otti osaa monta fadistaa. Tästä tulee mieleen muisto kotonamme järjestetystä illallisesta, johon olimme kutsuneet väkeä niin paljon, että meitä istui kaiken kaikkiaan kymmenen aterioimassa pöydän ääressä. Yllättäen kahviin päästyämme erään pariskunnan azorilainen mies nousi seisomaan ja esitti acapellana fadon.

Esitys sai minut kiitolliseksi ja hartaaksi. En voi mitään vastakkainasettelulle, johon jouduin kun vertasin vastaavaa Suomen oloihin. Kansanlaulun esittäminen acapellana yksityispäivällisillä käy tietysti, mutta en voi kuvitellakaan, että joku osallistuisi Voice Finlandia -ohjelmaan kansanmusiikkia esittäen! Sellainen olisi aivan tavatonta. Koko idea on pois suljettu ja se tuomitaan ehdottomasti formaattiin sopimattomana. Toisaalta - ei suomalainen kansanmusiikki herätäkään sellaisia tunteita, joita fado herättää. Fadoon on sisällytetty portugalilaisten tunteiden syvimmät tunnot.

Keski-Portugalia ja lentämisen vaikeus

Talvikautemme avausjakso Portugalissa on ollut jokseenkin vilkas. Riemulliset ystävien tapaamiset ja päivitykset kuuluivat alkuviikkoina lähes päivittäin ohjelmaamme. Ensimmäinen vierailu Suomesta on jo ollut ilonamme ja marraskuun alussa pääsimme vierainemme mielenkiintoiselle matkalle Coimbraan, Viseuun ja Anadiaan. Erinomaisena oppaanamme matkalla oli jälleen kerran Heli Ervi, jota on kiittäminen monipuolisesta opastuksesta Keski-Portugalilaiseen kulttuuriin ja maisemaan. Seuran ja Helin järjestämät matkat ovat olleet joka kerta kerrassaan eläymyksellisiä. Ilman noita matkoja olisimme huomattavasti tietämättömämpiä talvimaastamme.

Coimbran kaupunki on Mondego-joen varrella nouseville kukkuloille sijoittuva kaupunki, jonka syntyyn ovat vaikuttaneet niin roomalaiset kuin arabitkin. Se oli vuoteen 1260 asti Portugalin pääkaupunki, kunnes joutui luovuttamaan asemansa Lissabonille. Vuonna 1290 perusti Kuningas Dinis kaupunkiin yliopiston, joka on maailman kolmanneksi vanhin ja yhä toimiva. Yliopistoa siirreltiin vuoteen 1537 Lissabonin ja Coimbran välillä, mutta lopulta se sai jäädä Coimbraan. Lähes kateellisina katselimme yliopistossa opiskelevia nuoria, jotka "uniformuissaan" liikkuivat yliopiston historiaa täynnä olevalla pihalla, rakennuksissa ja käytävillä. Ainakin minua, poltetun maan lasta, Coimbran valtava historiaperintö melkein pyörryttää.

Coimbran yliopiston kampusta oli juhlallista mittailla.

Portugalissa on opiskelijoilla samanlaiset puvut. Yliopistojen opiskelijat pukeutuvat mustiin - pojat siisteihin pukuihin ja tytöt kävelypukuihin, mustiin sukkiin ja kenkiin ja mustiin, pitkiin viittoihin. Aineopiskelijat eroavat toisistaan pukuihin yhdistettyjen, eriväristen nauhojen perusteella. Portugalissa on usein, etenkin yksityiskoulujen ja joskus myös lastentarhojen lapsilla, yhtenäiset puvut, joiden mallit ovat koulun tai -tarhan päätettävissä,

Yliopiston tytöt myivät lyijykyniä kadulla. 

Jos minun pitäisi nimetä matkalla suurimmin vaikuttanut asia, se on ilman muuta Coimbran yliopisto ja etenkin sen kirjasto. Kirjaston katosta lattiaan ulottuvissa hyllyissä on noin 300 000 nidettä. Vanhin kirjastossa oleva kirja on raamattu 1100-luvulta. Tunnelma, jota pääsimme kirjahyllyjen peittämien seinien sisällä aistimaan, oli syvän harras. Koko käynnin ajan meitä vahti silmä kovana iäkäs nainen, jonka vastuulle kirjaston koskemattomuus oli ilmeisesti sälytetty.

Tämän kummempaa matkaselostetta en aio kirjoittaa, vaikka kerrottavaa olisi paljon. Suosittelen kaikille matkoja eri puolille Portugalia mitä lämpimimmin. Itse olen ollut yllättynyt alueiden suurista eroista. Ne eroavat jo pelkästään maastollisesti, mutta myös kulttuuriensa puolesta hämmästyttävän paljon. Menkää ja tutustukaa! Täällä Portugalissa matkustaminen on ainakin meille eläkeläisille hyvin edullista.

"Pyhän metsän" rajoilla sijaitseva Bussacon palatsihotelli on loistelias. Ihailimme sitä ainoastaan ulkopuolelta juuri kun hämärä oli laskeutumassa.  

Mitä matkoihin tulee, en voi kuin ihmetellä, miksi lennot Portugaliin tai Portugalista ovat niin hankalia. Jatkuvasti kuulemme, kuinka matkailijoita pompotellaan pitkillä odotuksilla, liityntälennoilla ja kuinka - lähes mahdotonta - on löytää suoria lentoja Lissaboniin tai Faroon. Kun TAP:in omistussuhteet alkoivat "hannata" muutama vuosi sitten, asiat muuttuivat entistäkin hankalammaksi. Nyt tähän "kiusantekoon" on liittynyt ainakin Lufthansa, jonka henkilökunta lakkoilee tämän tästä, lentoja perutaan ja siirrellään lähes mielivaltaisesti. Meidänkin paluulentoamme toukokuussa ehdittiin jo kertaalleen muuttaa ennenkuin edes lähdimme Suomesta. Eräs ystäväpariskunta kertoi, että heidän tammikuun lentoaan on siirretty jo kolme kertaa.

Asia, joka minua hämmästyttää jatkuvasti, on Portugalin julkisten palveluiden toiminta. Täällä asioilla on taipumus venähtää. Kukaan ei oikein osaa selittää, mistä venähtäminen johtuu. Ystävämme, jotka ostivat asunnon valmisteilla olevasta talosta lupauksella, että he pääsevät asumaan heinäkuun lopussa, ovat kerta toisensa perään pettyneet luovutuksen siirryttyä epämääräiseen tulevaisuuteen. Viranomaiset selittävät viivästymisen syitä milloin minkäkin tarkastuksen puuttumisella. Nyt jännitämme heidän kanssaan, pääsevätkö he edes jouluksi omaan kotiin.

Kreivin aikaan

Kun lokakuun 25. päivän aamutunteina taksi lennätti meitä kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa, tipahteli yötaivaalta muutama räntähitunen. Olimme jo edellispäivän säätiedotuksia kuunneltuamme ennakoineet tulevaa tilannetta ja peitelleet kesärenkaisen automme talvilepoon ystävän pihalle. Nähtyämme lähtöaamuna taksin ikkunasta räntähiutaleet, onnittelimme itseämme. Auton peitteleminen hyisessä yösateessa ja pienessä kiireessä olisi ollut kurjaa. Myöhemmin saimme vahvistuksena kotimaahan jääneiltä kuvia jo talvisista maisemista. Olimme totisesti suoriutuneet matkaan ns. kreivin aikaan.

Matkanteko ei aina käy niin kevyesti, kuin etukäteen olettaisi. Meitäkin koeteltiin välilaskulla Münchenissä, jossa jo täyteen pakattu kone jouduttiin purkamaan koneessa viime hetkillä ilmenneen kaapelivian vuoksi. Tuntien odotus tuntui painostavalta silloin, mutta koetut vaikeudet unohtuivat viimeistään, kun laskeuduimme bussista Portimaon bussiasemalla. Lämmin ja kostea ilta, vastassa olevat ystävät, meren tuoksu ja kaskaiden äänet kaappasivat meidät välittömästi syleilyynsä.

Monet suomalaiset ystävämme sattuivat olemaan retkillään, mutta saimme sentään extempore -kutsullamme jo kolmantena päivänä koolle parikymmentä henkeä Alvorin rantahiekalle. Tuuli ja sen myötä mainingit olivat melkoiset ja lentohiekka pisteli iholla, mutta aurinko lämmitti. Pelasimme petanqueta nais- ja miesjoukkueissa, maistelimme eväitä ja päivitimme kuulumisia. Silloin viimeistään tunsimme tulleemme kotiin.

Meren tyrskyjä Alvorin aallonmurtajalla.

Yksi talven ajankäyttöä koskevista suunnitelmistani on vakaa aikomus opetella Irma Ajanta-Kaukosen tekemän kirjan,"Punaoranssikukkainen puu ja muita mielenkiintoisia kasveja" -avulla tunnistamaan täkäläisiä puita, pensaita ja kukkia. Toin kirjan mukanani Suomesta, jossa usein kesän kuluessa selailin ja luin sitä. Teos antaa tiivistettyä tietoa trooppisen ja subtrooppisen alueen kasveista hyvälaatuisten ja havainnollisien kuvien ja lyhyiden esittelytekstien välityksellä. Juuri tuollaista tietoa olen kasveista kiinnostuneena kaivannut.

Passionhedelmässä on runsaasti vitamiineja ja flavonoideja. 

Toinen suunnitelma on opetella tuntemaan monia outoja, kauppojen ja torien tiskeillä myytävänä olevia hedelmiä ja niiden käyttötapoja. Täällä hedelmätiskeistä löytyy hedelmiä ja marjoja, joita en ole koskaan aikaisemmin nähnyt, saatikka maistanut. Muistelin muutama päivä sitten kumppanini kanssa kuinka Avokado tuli Suomeen. Sain sitä ensimmäisen kerran 70-luvun alussa maailmaa laajasti kolunneen serkkuni luona. Pidin sitä melko eksoottisena tuttavuutena, mutta ihastuin makuun heti. Nyttemmin se kuuluu eri muodoissa usein pöytäämme.

Ilahduin suunnattomasti, kun tapasin ensimmäisen kerran täältä Avokadopuita. Niiden lisäksi minulle iloa tuottavat kaikki hedelmäpuut. Olen viettänyt monia, onnellisia hetkiä kävelyretkillä ns. Sitruslaaksossa, jossa appelsiini-, sitruuna- ja mandariinipuut kantavat oksien täydeltä hedelmää ja puiden tuoksu melkein huumaa kukinta-aikana.

Sitruslaaksossa kasvaa appelsiineja, sitruunoita ja greippejä (kuvassa greippejä).

Tällä hetkellä suren naapurikiinteistössä olevan appelsiinipuun sadon kohtaloa. Isot, mehukkaat hedelmät putoavat ja mätänevät tyhjälle patiolle, sillä asunnon omistajat eivät ole paikalla eikä minulla, onnettomalla ei ole mitään keinoa päästä niihin käsiksi.

Puolustuslinnakkeita ja palatseja

Alentejon alue - niin Portugalin vilja-aittaa kuin onkin - on maan pahinta työttömyysaluetta. Työttömiä on noin kolme prosenttia enemmän kuin muualla maassa. Ken haluaa, voi ehkä jotain päätellä siitä, että maakunnan ruokataloudessa ovat tärkeitä ravintoaineita leipä ja läski. Poliittisella kartalla alue on vasemmistolaisin. Nykyinen presidentti, vuoden alkupuolella järjestetyillä vaaleilla valittu Marcelo Rebelo de Sousa, on kotoisin Alentejosta.

Laajojen viljelyalueiden lisäksi Alentejolle tunnusomaisia ovat lampaat, joita siellä käyskelee noin miljoona päätä. Myös lihakarjaa ja mustia possuja kasvatetaan. Näin keväisin maisemaa täplittävät iloisesti keltaiset lupiinit. Lupiinien väriloiston kanssa kilpailevat joka puolella valkoisena ryöppyävät, Portugalin kansalliskukaksi nimetyt Cistukset.

Amoreiran akvedukti on käsittämättömän suuri rakennelma. 

Retkemme ensimmäisenä päivänä bussimme suuntasi hyvää vauhtia kohti Elvasia, joka on 20 000 asukkaan kaupunki vain kymmenen kilometrin päässä Espanjan rajasta. Sen historiaan on kuulunut taisteluja lähes tauotta, ensin roomalaisia, sitten maureja ja espanjalaisia vastaan. Elvas vapautui maureista vasta 100 vuotta Lissabonin vapautumisen jälkeen. Kaupunkia lähestyttäessä katse kiinnittyy ensimmäisenä Amoreiran akveduktiin, joka on valtava rakennelma. Se on seitsemän kilometrin mittainen. Vuonna 1622 valmistuneen, Fransisco Arrudan suunnitteleman akveduktin muuten raskasta kokonaisuutta keventää rakennelmaan tehdyt, yli 800 kaariholvia. Luulisi, että akvedukti on roomalaisten rakentama, mutta toisin on. Sen rakentamista ovat rahoittaneet 1500- ja1600-lukujen vaihteessa kaupunkilaiset.

Bussimme yritti päästä mahdollisimman lähelle kaupungin keskustaa, jossa meidän oli määrä pienellä kävelyretkellä tutustua katumaisemaan. Pyrkiessämme keskustorille hengenvaaralliselta tuntuvien katukapeikkojen kautta, pysäytti poliisi bussin. Kuljettajalle rapsahti liian painavan ajoneuvon ajamisesta kivetyille kaduille 25 euron suuruinen sakko. Kuskin annettiin ymmärtää, että jos hän vielä uhmaa kieltoa, seuraava sakko olisi 100 euron suuruinen.

Senhora da Gracan linnoituksen keskiössä sijaitsee kuin sinne nakattuna kuvernöörin asunto.

Lyhyen pysähdyksen ja lievän takaiskun jälkeen bussi nousi jyrkkää tieosuutta Senhora da Gracan puolustuslinnoitukselle, jonka alapuolella ovat linnakkeeseen pyrkiviä vihulaisia vastaan raskaat laskusillat, vallihaudat ja muurin aukot tulisuihkuja varten, mutta keskiössä, rauhassa kaikkein korkeimmalla sijaitsee kuvernöörin asunto. Puolustuslinnakkeen ylimpään osaan todella kannatti kiikkua, sillä jyrkistä rapuista selvinnyt pääsi ihailemaan huikeaa näkymää yli koko seudun, aina Espanjan rajalle saakka.

Senhora da Gracan puolustuslinnakkeen rakentaminen alkoi 1833 ja rakennustyö kesti lähes kolmekymmentä vuotta. Markiisi Pombal, joka oli heikon kuninkaan, Dom José I:n pääministeri, kutsui Englannista saksalaisen filosofin, Lippen avukseen Lissabonin maanjäristyksen (v. 1855) jälkeen. Rationaalisen Lippen avulla ja kehoituksesta mm. maan puolustusvoimia uudistettiin ja useiden puolustuslinnakkeiden, kirkkojen ja julkisten rakennusten rakentaminen aloitettiin. Rahat isoihin rakennustöihin saatiin Brasiliasta, mutta valtaisan rakennustyöbuumin jälkeen valtion oma kassakin kolisi tyhjyyttään, ja monet silloin rakennetut rakennukset saivat rapistua rauhassa. Kun Portugalista tuli tasavalta vuonna 1911, tehtiin Gracan linnoituksesta vankila. Linnoitus avattiin vasta marraskuussa 2015 noin 6,1 miljoonan arvoisten kunnostustöiden jälkeen yleisölle.

Bragancan herttuoiden palatsi herättää kunnioitusta.

Seuraavan päivän kohteena on Bragancan herttuoiden palatsi Vila Vicosassa. Sanat eivät riitä kertomaan palatsin mahtavuudesta kuin murto-osan. Palatsi edustaa rakennustyylillisesti italialaista renesanssia ripauksilla uusklassismia ja barokkia. Palatsissa on 50 huonetta ja taka- ja sivuosissa englantilainen puutarha. Julkisivu on tehty harmaasta marmorista, ja se on 110 metriä pitkä. Palatsin monien huoneiden joukossa on myös kirjasto, joka silloisina aikoina oli erikoisuus. Kuningas Manuel II oli innokas lukija, ja hän halusi koota kirjat lähelleen. Kuningas Manuel II hallitsi Portugalia vuodesta 1640 alkaen.

Herttuoiden palatsissa ei kuparin kiillottajan ole tarvinnut miettiä, mitä tekisi. Etualalla marmorimorttelit.

Palatsi teki vaikutuksen meihin kaikkiin maalauksineen, sisustuksineen ja puutarhoineen. Puutarhan yhden portin päällä patsasteli korskea riikinkukko tarkastelemassa reviiriään. Luulimme ensin, että se oli elävän näköinen patsas, niin sulavasti se sopeutui pakalleen. Kun astuimme kierroksen jälkeen palatsin takana olevaan, auringossa kylpevään puutarhaan, tuntui kuin olisi tehnyt aikamatkan vuosisatojen taakse. Hetken ajan tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että palatsin kaltaisia paikkoja on säästynyt ihasteltavaksemme. Etenkin, kun nykyinen rakennustyyli on perin ankeaa näihin verrattuna.

Matkalla mukana herra Murphy

Joskus, kun kuvittelee huolehtineensa kaikesta mahdollisesta matkavalmisteluissaan, saattaa joutua jossain vaiheessa pettymään. Unohtaminen on ehkä korkean iän mukanaan tuomaa, mutta kyllä samaa tapahtui myös silloin, kun oli yksinkertaisesti liian monta asiaa, jotka piti ennen matkalle lähtöä muistaa. 

Tällä kertaa tajuntaan jysähti juuri ennen ensimmäiseen matkakohteeseemme saapumista, että olin unohtanut kameran muistikortin tietokoneeseen. Onneksi on puhelin! Muistan kuinka puhelinta ostaessani myyjä kehui siinä olevaa kameraa. Minulle asia oli sillä hetkellä yhdentekevä, mutta nyt iloitsin siitä. Kameralla sain mukaani vähän muitakin kuin muistikuvia. 

Tyypillistä maalaismaisemaa Alentejossa. 

Retkemme kohde Alentejo on jotain aivan toista kuin mikään muu Portugalin kolkka. Alentejo on Portugalin vilja-aitta. Kumpuileva maasto, sitä täplittävät, erilaisia viljakasveja tuottavat niityt, viiniköynnösrivistöt ja oliivipuulehdot jatkuvat silmänkantamattomiin. Viljelyalueita halkovasta bussista käsin on vaikea ymmätää, että vain noin kuudennes Portugalin väestöstä saa elantonsa maataloudesta ja että maa joutuu ostamaan leipäviljansa. Ihmettelen myös, mistä maatalous saa työvoimansa, sillä Alentejon alueella viljelijöiden keski-ikä on 55-57 vuotta ja myös alhainen syntyvyys.

Siellä täällä ilmavassa ja värikylläisessä maisemassa voi nähdä isohkon talon, jonka pihapiiriin kuuluu usein tuotantosuuntaan liittyviä siiloja tai tankkeja. Naapuriin on yleensä pitkä matka. Matkaoppaamme Heli kertoi, että esimerkiksi Herdade de Sobrosan viinitila, jolla vierailimme retken toisena päivänä, kuuluu tiloihin, joiden pinta-ala on vähintään 300 hehtaaria. Nimitystä "Herdade" ei nimittäin pienempi tila saa käyttää.

Viinijuurakko pukkaa versoa Herdade de Sobrosan viinitilalla.

Oliiviöljy oli jo kreikkalaisten, roomalaisten ja foinikialaisten välillä käytävässä kaupassa tärkeä tuote. Sitä käytettiin niin ruoanvalmistuksessa kuin myös ihon- ja hiustenhoidossa. Se oli hinnoissaan, ja siksi oliivilehtoja vartioitiin viranomaisvoimin. Aikanaan, jos kaatoi oliivipuun, rapsahti kaatajalle sanktioita ja jopa maasta karkoitus. Puut ovat vanhoja, tunnetaan joitakin jopa miljoonan vuoden ikäisiä. Ne näyttävätkin ikiaikaisilta, sillä niiden runko on monesti ryhmyinen ja kietoutunut. Se johtuu siitä, että puuta istutettaessa on samaan istutuskuoppaan työnnetty varmuuden vuoksi monta tainta.

Luulisi, että oliivipuu on helppohoitoinen, mutta se on virheajattelua. Jos kasvattaja haluaa saada kunnon sadon, on puita leikattava joka seitsemäs vuosi melko rajusti ja maata puurivistöjen välissä pitää muokata. Oliivipuut alkavat tuottaa hedelmää vasta noin kuusivuotiaana. Yksi puu voi tuottaa kerralla noin tuhat kiloa oliiveja. Puu on vaatimaton kasvuperänsä suhteen. Se työntää juurensa syvälle maahan, jonka vuoksi se kestää hyvin kuivuutta ja köyhääkin maaperää.

Oliivipuulehtoa.

Oliivipuulajeja tunnetaan noin 600. Puuaines on erittäin vahvaa ja sitä käytetään esimerkiksi koristesorvauksissa. Alentejon alueella olevat oliivipuutarhat ovat yleensä pieniä, vain keskimäärin kolmen hehtaarin luokkaa, mutta Portugalissa kasvaa runsas 8,5 miljoonaa oliivipuuta, joista elantonsa saa seitsemän miljoonaa perhettä suoranaisesti ja 30 000 välillisesti. Vaikka luvut ovatkin suuria, Portugali on vasta neljänneksi suurin tuottaja. Espanja on maailman suurin oliivituotteiden tuottaja. Joka tapauksessa oliivilla on suuri taloudellinen merkitys Portugalille.

Oliivit kerätään yleensä marraskuussa. Nykyään yhä useammin kerääminen tapahtuu koneellisesti. Puun alle levitetään kangas, jolle puuta ravistamalla oliivit putoavat. Hyvä ExtraVirgin -öljy, jonka happamuusprosentti on alle 0,8 prosenttia, saadaan kylmäpuristusmenetelmällä, mutta sillä tavalla saadaan talteen vain 30 prosenttia puristettavasta massasta. Loppumassaa puristetaan edelleen kuumamenetelmällä niin, että neljännenkin kerran jälkeen hyötyä saadaan levittämällä jäännös lannoitteeksi.

Pienenä suhdelukuna voin kertoa, että Portugalilainen käyttää kolmessa päivässä saman määrän oliiviöljyä kuin Suomalainen käyttää vuodessa!

Cistus, Portugalin kansalliskukka kukki kaikkialla.

Muihin retkikohteisiin palaan seuraavassa blogissani. Siihen asti; felicidades!

Kuoresta pullonsulkijaksi

Korkin tuottaminen ei sovi niille, jotka ajattelevat repivänsä siitä elantonsa. Sen kuulimme tiistaina, 15.3. käynnillämme António Bentes´in kulttuurikeskuksessa (Algarven Costume- ja etnografinen museo), jonka yhdessä osassa esitellään korkin tuotantoa ja jatkokäsittelyä. Novagortican tehtaalla São Brás de Alportelissa tutustuimme vielä pullonkorkkien tuotantoprosessiin. Opas kertoi, että korkin tuottajaksi ryhtyvällä pitää olla sekä pitkäikäisten geenit, pitkä pinna että mielellään valmis korkkitammimetsikkö. Puun, josta korkkia voidaan kerätä, täytyy nimittäin olla vähintään 25-vuotias. Laadukasta korkkia saadaan vielä 50-vuotiaasta puusta ja tuottoa 150-vuotiaasta puusta. Korkkitammi elää vanhaksi, vanhimmat yksilöt ovat jopa 200 vuotiaita.

Korkki on yksi Portugalin johtavista vientituotteista. Sen osuus maailman korkintuotannosta on reilu 50 prosenttia. Hyvänä kakkosena tulee Espanja noin 30 prosentin osuudella. Loput, noin kaksikymmentä prosenttia, jakavat esim. Tunisia, Marokko, Ranska, Pohjois-Afrikka ja Sardinia. Yksin Portugalin Alentejon alueella kasvaa korkkitammea yli 700 000 hehtaarin alueella.

Perinteisiä korkin keräämisessä käytettäviä työkaluja.

Korkki kerätään kesällä. Talven säillä on kaarnan keräämisessä merkitystä. Silloin kun talvi on ollut suotuisa korkin keräämiselle, se on ollut sopivan kostea, ja sen ansiosta kaarna irtoaa helposti. Kovin helppoa kaarnan irroittaminen ei kuitenkaan ole. Se vaatii kerääjältä miehen voimat ja korkeuksia sietävän pään. Koska puu "riisutaan" kokonaan, vaatii työ kiipeämistä puun yläoksistoon. Oppaamme totesi sarkastisesti, että kiipeämään ei päästetä nuoria miehiä, sillä putoamisvaara on suuri. Vanhoista ei ole niin väliä.

Perinteisesti kuori irroitetaan noin metrin korkuisina laattoina kirveellä. Kirvestä käytettäessä on varottava puun runkoa, sillä jos kirves osuu runkoon, se saa haavoja, joista uusiutuva kaarna saattaa arpeutua ja tehtävän korkin laatu kärsiä. Korkkia kerätään yhdestä puusta yhdeksän vuoden väliajoin. Kaarna kasvaa puuhun kuorinnan jälkeen aina uudelleen. Se on ympäristöystävällinen, uusiutuva ja biohajoava luonnontuote, jonka käyttö on yllättävän monipuolista. Portugalilaisesta korkista valtaosa menee vientiin, ja reilusta 70 prosentista tehdään pullonkorkkeja. Pieniä korkkitehtaita on Algarven alueella noin 70. 

Korkkilevyt on nostettu kiehumasta. Ja sitten prässiin!

Korkkitehdas Novacortiga suoltaa päivässä noin miljoona pullonkorkkia. Kun kuorma saapuu tehtaalle, kuorenkappaleista tehdään noin metrin korkuinen ja levyinen pino. Pino upotetaan kiehumaan tunniksi, jolloin kaarevat kuoret puristuksessa oikenevat. Sen jälkeen kappaleet leikataan korkin korkuisiksi suikaleiksi, joista korkit porataan. Tai kuorilevystä tehdään pitkä tanko, josta leikataan paksun kolikon kokoisia "lantteja", joita käytetään korkin ilmanaukkojen sulkijana. Toisessa menetelmässä kaarnasta tehdään murskaa, josta pullonkorkki puristetaan. Murskaa käytetään myös erilaisten korkkituotteiden valmistukseen.

"Stoppareita" viinipullon korkkeihin. 

Korkki on materiaalina hyvin monipuolinen. Hyvän kosteuden-, lämmön- ja kylmäneristyskykynsä vuoksi sitä käytetään mm. rakennusteollisuudessa. Siitä tehdään lattia- ja seinäkatteita, sitä käytetään verhoilumateriaalina, kalastustarvikkeissa, pelastusliiveissä, tehdään lompakkoja, laukkuja, kenkiä, hattuja, sateensuojia sekä käytetään koruissa ja urheiluvälineissä, kuten esimerkiksi sulka- ja baseballpalloissa.

Korkinvalmistajia kohtasi jokunen vuosi vakava kriisi. TCA-yhdiste aiheutti viineihin korkkivikaa, eli muutti viinin kellarinmakuiseksi. Jotkut viininviljelijät menettivät luottamuksensa luonnonkorkkiin ja siirtyivät käyttämään synteettisiä pullonsulkijoita. Tällä hetkellä tilanne on parantunut, sillä esimerkiksi tehtaiden laaduntarkkailuun on kiinnitetty entistä parempaa huomiota. Sen ansiosta käyttöön tulee vain hyvälaatuisia korkkeja.