Varjot lyhenevät

Sanotaan, että kun askel lyhenee, varjot pitenevät. Sanonta on vertauskuvallinen, ja tarkoittaa ihmisen vanhenemisesta johtuvaa muutosta, mutta pitää paikkansa myös luonnonilmiönä. Keväisin kun aurinko kiikkuu päivä päivältä ylemmäs taivaankannelle, varjot lyhenevät. Pahimmillaan varjonpaikkoja on vaikea löytää. 

Ensimmäisenä kesänä Portugalissa ollessani uhittelin, että suomalainen ei helteitä hätkähdä, ja päätin käyttää jokaisen päivän hetken töilleni puutarhassa. Mutta niinpä vain minunkin oli paettava hellettä tilalla kasvavan valtaisan Johanneksen leipäpuun varjoon. Siellä saatoin sentään kerätä palkoja, joita vietiin myytäväksi.

Kesää kohti varjot lyhenevät.

Johanneksen leipäpuun kypsinä mustiksi muuttuvat palot ovat teollisuudelle monikäyttöistä raaka-ainetta. Palko voi olla 20 senttiä pitkä ja se on suurimmaksi osaksi kuitua (n. 90 %), Sitä käytetään kuivattuna ja jauhettuna muun muassa kaakaojauhetta terveellisempänä vastineena ja suklaan tekemiseen, saostusaineena, kosmetiikan ja rehuteollisuuden raaka-aineena. Puuta viljellään, sillä se on runsastuottoisena hyvää lisätuloa maanviljelijöille. Ikivihreän puun lehdet ovat tumman vihreät, nahkeat ja muistuttavat pihlajan lehteä. Niissä on samassa lehtiruodissa kuudesta kahdeksaan lehteä.

Myös Leo-heppa vietti hellepäivää mielellään Johanneksen leipäpuun varjossa.

Muunkinlaiseen hyötykäyttöön Johanneksen leipäpuuta on käytetty. Aikoinaan Johanneksen leipäpuun siementen massa oli jalokivien punnituksessa käytettävä yksikkö, karaatti. Karaatti on nykyään standardoitu 0.2 grammaksi.

Kuvajaisessa maailmanlopun rannalla.

Viime viikko oli täällä Portugalissa hienoista takapakkia kevään tulolle. Edellisen viikonvaihteen helteet viilenivät voimakkaan tuulen puhaltaessa milloin pohjoisesta, milloin idästä. Tuuli toi mukanaan jälleen Saharan hiekkaakin, ja lopulta myös vesisadetta, joka ajoittain oli aika runsasta. Sade on tervetullutta etenkin citrushedelmille, joista tulee muuten kuivakkoja, joten uskon viljelijöiden iloitsevan jokaisesta pisarasta.

Kevään värejä on heleä keltainen. 

Suomesta on viime viikkoina kuulunut kaikuja kuntavaaleista. Täälläkään emme ole saaneet olla rauhassa vaalikampanjoinnilta, sillä kuuntelemme Ylen Areenaa. Ja onhan noita täkäläisiäkin vaalikampanjoita! Seuralle valitaan tällä viikolla pidettävässä yleiskokouksessa puheenjohtaja ja hallitus seuraavalle toimikaudelle. Valinnoissa on muistettava, mikä Algarven Suomi-seuran päätehtävä on. Se on yksinkertaistettuna hyvin ja puolueettomasti jäsenistöä palvelevan seuran idea. Toivomme viisaita valintoja!

Lentohiekkaa

Toissaviikolla koin elämäni ensimmäisen hiekkamyrskyn. Se tuli Saharasta ja aiheutti aavemaisia tuntemuksia aavan meren tällä puolen ennen kuin tajusimmekaan, mistä oli kysymys. Hiekka kinostui tuulessa laskoksille kuin pyrylumi. Aivan kuten auringonpimennyksessä, aurinko oli lentävän hiekan peitossa lähes koko päivän, autot ja kaikki avonaiset paikat peittyivät punaiseen hiekkakerrokseen.

Ensin luulimme, että kumppanini nenän tukkoisuus johtui siitepölyistä, joita tähän aikaan on ilmassa runsas valikoima kukkivien puiden vuoksi. Luulimme myös, että pihallamme Eucalyptys-puiden alla seisovaa autoa peittävä kerros oli siitepölyä, kunnes kiinnitimme huomiomme muihin autoihin liikenteessä. Kaikkien väritys oli enemmän tai vähemmän hiekalla himmennetty. Kumppanini yritti seuraavana päivänä viedä autoa pesuun, mutta kaikilla pesupaikoilla oli pitkät jonot odottamassa vuoroaan. Pesuun pääsy oli mahdotonta. Palautimme siis vuokra-auton vuokraamoon hiekkoineen - päivineen.

Matkalla Alvor-joen suistoon.

Hiekkamyrskyn jälkeinen aamu oli ihme. Maisema oli pessyt kasvonsa ja taivas loisti sinisenä. Lämmintäkin oli lähelle 20 astetta. Olimme sopineet muutaman ystäväpariskunnan kanssa samoilulle lähdöstä. Suuntasimme Alvorin ja Lagosin välillä olevan Ria de Alvorin suistoalueelle tehdylle polulle, jonka alkupää on Mexihoeiran rautatieasemalla. Kaunis, joskin hieman rappeutunut asemarakennus uinui kylän laidalla keskellä maaseutuasumuksia, koirien haukkua ja lampaiden päkätystä. Aseman seinustan penkillä istui yksinäinen matkustaja odottamassa junaa. 

Me käänsimme lenkkikenkiemme kärjet kohti merkittyä reittiä. Retkueessamme on monenlaista osaajaa, yksi tuntee kasvit, toinen linnut ja yksi villiyrtit. Heidän osaamisestaan pääsemme me kaikki osallisiksi. Opettelimme tunnistamaan villifenkolin ja jalkaparsan, jota saimme myös maistaa. Maku on muuten paljon aromikkaampi kuin viljellyn tankoparsan. Olemme nähnyt villiparsaa myytävän torilla. Koska sen kerääminen vaatii löytäjältään taitoa ja viitseliäisyyttä, hinta on korkea.

Yrttituntemuksemme kartuttamisen lisäksi tiirailimme suistoalueella ruokaansa kalastelevia lintuja. Flamengoja oli kymmeniä ja useita pitempi- ja lyhyempijalkaisia vesilintuja. Omalla reviirillään kahlasivat simpukankerääjät ja kääntelivät kuokillaan liejua tutuilla saalispaikoillaan.

Unikot, nuo kevään väriläiskät, kukkivat.

Viime viikolla kävelimme samalla retkikoosteella Praia dé Galé;ssa meren tuntumaan rakennettuja puusiltoja pitkin, ja pätkän rantahiekkaakin, lähelle lintujen suosimaa kosteikkoa. On kuitenkin varmaa, että muuttolinnut ovat jo suunnistaneet kohti pohjoista, joten sellaista lajimäärää, mikä parhaimpana aikana suistoissa asustelee, emme nähneet. Molemmilla kerroilla kävelyn pituudeksi tuli viidestä kahdeksaan kilometriä. Meille tärkeämpää kuin matka oli kuitenkin liike ja auringossa ja luonnossa oleminen.

Alvorin dyynialueella on kilometrien pituudelta helppokulkuisia kävelysiltoja.

Algarven retkeilyreiteistä on julkaistu kirja, jonka saksankielinen nimi on Wanderfürer Algarve. Kirjassa on merkittyjä reittejä erilaisiin tarpeisiin, on helpompia ja vaativampia, lyhyempiä ja pitempiä retkipolkuja. Kirjaa, joka maksaa seitsemän euroa, on julkaistu myös englanninkielisenä, mutta juuri nyt oli englanninkielinen painos loppunut. Kirjaa saa ostaa turistipisteistä.

Yksi helmikuun viimeisen täyden viikon elämyksistä oli purjehdus Atlantilla. Päivä oli aurinkoinen ja melkein tyyni, kun suuntasimme keulan kohti avomerta. Merellä tuuli kuitenkin yltyi niin kovaksi, että meikäläinen maakrapu meni totiseksi. Onneksi ruorissa oli kokenut merenkävijä, jonka ymmärrettyäni minäkin pystyin rentoutumaan. Luottavaisena keskityin nauttimaan meren keinunnasta ja välkkeestä.

Meren viljaa jäähileessä kalahallin altaassa. 

Meri on kaunis, mutta minulle suuri tuntematon. Vastaavan nöyryyden tunteen kuin merellä olen saavuttanut Lapissa, jossa olen joskus seisonut edessäni mittaamaton, silmänkantamattomiin ulottuva kivirakka tai umpihanki vailla minkäänlaista elämän merkkiä. Vasta siinä ihminen asettuu oikeaan mittakaavaan suhteessa maailmankaikkeuteen.